Vaikka elämä ei oo reiluu, ei silti pidä olla mikään mutrusuu

*Lippu saatu työsuhde-etuna, henkilökuntalippuna

Kävin katsomassa lokakuun lopussa ensi-iltansa saaneen Matilda-musikaalin marraskuun puolivälissä.

Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia Matildan suhteen, Roald Dahl oli/on minulle kuuluisuudestaan ja legendaarisuudestaan huolimatta tuntematon kirjailija, ja ainut kosketukseni hänen tuotantoonsa oli Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas -elokuva vuodelta 2005. Eikä se jättänyt kummempaa muistijälkeä kuin että katsottu on.

Astelin teatterin saliin siis avoimin mielin ja ilman ennakko-odotuksia, kun tarina ei ollut ennestään tuttu. Sen kyllä tiesin ennakkoon, että musikaali on yllättävän synkkä lasten musikaaliksi.

Matilda on kyllä yllättävän tummasävyinen lasten musikaaliksi, mutta en sanoisi sitä liian pelottavaksi missään tapauksessa. Toki, aikuisen on hyvä pohtia, kuinka herkkä lapsi on, ennen kuin vie hänet katsomaan Matildaa, sali on kumminkin pimeä ja valot ja äänet näyttämöllä kovia.

Synkästä sävystään huolimatta Matilda on ihana, hurmaava, valloittava ja äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Jokainen näyttelijä lavalla toteuttaa roolinsa täydellisesti, mutta erityismaininta on silti annettava pääroolissa loistavalle Villa Murtaghille. Niin pieni ja nuori tyttö, ja millainen karisma! Aivan käsittämätöntä. Itsehän en samanikäisenä olisi ikimaailmassa suostunut astumaan lavalle 800 ihmisen eteen esiintymään.

Puvustuksen ja maskeerauksen mestariteoksena on mainittava Jani Karvinen rehtori Trunchbullin roolissa. Minulta tippui leuka lattiaan, kun tajusin, kuka esittää rehtori Trunchbullia, että se ihan todella on Jani Karvinen, joka oli minulle tuttu lähinnä Lidlin mainoksista. Ja millaisen suorituksen hän tekeekään kammottava ihmishirviönä, kammottavan loistavaa tai loistavan kammottavaa, miten kukakin haluaa asian ilmaista.

Matilda on myös ihailtavan monitasoinen, siitä saavat sekä lapset että aikuiset paljon irti ja monessa kohdassa lapset ja aikuiset nauravat samaan aikaan, mutta täysin eri asioille. Se, jos mikä on mielestäni oivan lapsille suunnatun hengentuotteen merkki, oli sitten kyse kirjasta, elokuvasta tai teatterista.

Lähdin teatterista täydellisen tunnekirjon läpikäyneenä, itkin, nauroin ja liikutuin, kuten vain teatterissa voi. Teatteri menee kyllä ihon alle erilailla kuin muu kulttuuri, ja olenkin iloinen, että teatterit saavat olla auki ja järjestää näytöksiä.

Musikaalin jälkeisenä päivänä, kun ei vielä huvittanut nousta uuteen päivään, kävin hakemassa kirjahyllystäni Matilda-kirjan, jonka olin suunnitellut lukevani ennen kuin näen musikaalin(mutta onneksi en ehtinyt) ja pötköttelin vielä kirjan parissa jokusen tunnin.

Sivumäärästään(244) huolimatta Matilda on varsin nopealukuinen kirja. Jälkikäteen olen iloinen, että näin ensin musikaalin ja luin sitten vasta kirjan, tarinat eroavat jonkin verran toisistaan ja musikaalin versio tarinasta miellytti itseäni enemmän. Mikä on harvinaista, sillä olen vannoutuneesti sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin siitä tehty elokuva. No, ehkä teatteri tekee tässä säännön vahvistavan poikkeuksen.
Jos ihan totta puhutaan, en ihan ymmärrä, mikä tekee Dahlin kirjasta klassikon. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä kirja varsinaisesti huono ollut. Odotin vain enemmän musikaalin perusteella.

Loppukaneettina totean, että menkää katsomaan Matilda Tampereen Työväen Teatteriin. Kirjan voitte jättää lukematta.

 

Kirjasyksy 2021

Kun kustantajat alkoivat keväällä julkaista kesän ja syksyn katalogejaan ehdin jo ensin harmitella, ettei tänä vuonna löydy kuin muutama kiinnostava kirja. Sitten tajusin, että olen unohtanut monta kustantamoa, jotka eivät olleet vielä katalogiaan julkaisseet. Loppujen lopuksi se ”harmittavan vähän kiinnostavia kirjoja” päätyi tarkoittamaan 50 kiinnostavaa kirjaa… Että silleen. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Ajattelin listata elo-, syys- ja lokakuulta kultakin viisi itseäni kiinnostavaa kirjauutuutta, jos joku muukin löytäisi niistä itselleen luettavaa. Välihuomautuksena todettakoon, että pidin todella Siltalan katalogista, koska siinä oli pienet katkelmat/lukunäytteet kirjoista.

*Kirjojen kansikuvat ovat peräisin kustantamojen kuva/mediapankeista

Aloitetaan elokuusta:

Antti Tuisku – Menesty! (WSOY)

Ei ole salaisuus, että Pidän Antti Tuiskusta, ja self help -kirjoista. En tiedä, meneekö Menesty! varsinaisesti virallisesti self help -kategoriaan, mutta koska tapanani on käyttää tuota termiä varsin laveasti, laitan sen kyseiseen kategoriaan. Odotan mielenkiinnolla pääseväni lukemaan Tuiskun ajatuksia menestyksestä, sen saavuttamisesta ja itsetuntemuksen roolista siinä.

 

 

 

Julia Thuren – Kaikki kuluttamisesta (Gummerus)

Pidin Thurénin ensimmäisestä kirjasta Kaikki rahasta, ja luen hänen blogiaan sekä seuraan hänen instagram-tiliään. Pidän Thurénin tavasta puhua rahasta ja taloudesta, se on sopiva sekoitus rakenteita ja politiikkaa sekä yksilön näkökulmaa. Ainakin keväisten päivitystensä perusteella Thurén on itse varsin täynnä tätä kirjaansa ja sen kirjoitusprosessia ja välillä vakuuttunut, että se on häntä itseään lainaten ”täyttä paskea”.
En kuitenkaan usko tähän, vaan uskon, että sisältö on timanttista. Tykkään pohtia asioita paljon monesta eri näkökulmasta, historiaa, rakenteita ym. ja uskon että tämä kirja osuu siihen mieltymykseeni kuin nyrkki silmään.

 

J.M. Baarie – Peter Pan (Art House)

Minulla on viha-rakkaussuhde klassikoihin, kuten varmasti monella muullakin. Monet klassikot ovat ansainneet paikkansa ja joistakin mietin, että miten niitä on koskaan edes julkaistu. Toisaalta täytyy muistaa, että kirjat ovat aikansa lapsia, maailma näyttää nyt kovin erilaiselta kuin 100 tai 200 vuotta sitten.
Ainut kosketukseni Peter Paniin tähän mennessä on ollut Disneyn piirretty, joten odotan mielenkiinnolla, miten kirja eroaa piirretystä. Ja onhan tuo kirjan kansi aivan huikean hieno.

 

 

 

 

Antti Halme – Rokkikukkopilli (Atena)

Atenan katalogin mukaan Rokkikukkopilli on ”pakottamattoman hauska romaani miesten välisestä ystävyydestä, kateudesta ja unelmista, jotka toteutuvat toisin kuin luulee”. Vaikka esittelytekstissä puhutaan miesten välisestä ystävyydestä, uskon, että ystävyys on niin universaalia, että kirjan aiheisiin pystyy jokainen samaistumaan. Itse ainakin tunnistin itseni ja ystävyyssuhteitani kuvauksesta.

 

Susan Schwake, Charlotte Farmer – Nauti taiteesta joka päivä! (into)

Joo, virallisesti tämä on lasten kirja, mutta mitäs siitä. Alkuvuodesta, ollessani koronaevakossa lapsuudenkodissani, osallistuin paikallisen kansalaisopiston järjestämälle kahden viikonlopun mittaiselle piirustuskurssille. Innostuin piirtämisestä kurssilla ja huomasin, että sehän on ihan opittavissa oleva taito. Joten nyt olen kiinnostunut kaikista aihetta käsittelevistä kirjoista, vaikka ne olisivatkin lastenkirjoja.

 

 

 

Syyskuu:

Jakob Lind – Isoisän pistooli (Otava/Nemo)

Rakastan sukutarinoita ja nähtyäni Tytöt 1918-musikaalin Tampereen Työväenteatterissa syksyllä 2018, olen ollut suunnattoman kiinnostunut sisällissodasta. Isoisän pistooli kertoo miehestä, joka löytää isoäitinsä jäämistöstä pistoolin, johon on kaiverrettu 1918. Mies alkaa tutkia isoisäänsä ja menneisyys paljastuu pala kerrallaan. En malta odottaa, että saan tämän kirjan käsiini.

 

 

 

 

Helena Ruuska – Mary Gallen-Kallela: Olisit villiä villimpi (WSOY)

Olen muutaman viimeisen vuoden aikana kehittänyt mielenkiinnon Suomen kultakauden taiteeseen, ja sen ajan miestaiteilijoista on kirjoitettu satoja kirjoja, naistaiteilijoista vähemmän ja miestaitelijoiden kumppaneista, jotka tukivat ja mahdollistivat taiteen tekemisen, ei juuri ollenkaan. Tai ehkä en ole vain osannut etsiä oikeista paikoista. Ja täytyy tunnustaa, etten ihan hirveästi ole etsinytkään. Mutta nyt odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen tutustumaan Mary Gallen-Kallelaan paremmin.

 

 

Laura Friman – Tauko (Gummerus)

En enää oikein muista, miten ”löysin” Laura Frimanin, varmaankin instagramista, kun joku muu ensin sanonut Frimanin kirjoittaneen tai sanoneen jotain osuvaa. Sen jälkeen olen lukenut monen monta Frimanin kolumnia ja lehtijuttua (niiltä ei oikein voi välttyä, jos lukee esim Trendiä). Myös sen kohun synnyttäneen taide/taiteilijakolumnin.
Olen itsekin leikitellyt ajatuksella, että ihan virallisesti ja ehdottomasti olisi vuoden ostamatta uusia vaatteita. Toistaiseksi en ole toteuttanut ajatusta, mutta luen mielenkiinnolla Frimanin ajatuksia ja kokemuksia omasta lakkovuodestaan.

 

Anniina Nurmi – Rakastan ja vihaan vaatteita (S&S)

Vaate- ja muotiteollisuuden vastuullisuudesta on puhuttu niin paljon, että tuntuu, että yritysvastuusta ei puhuta missään muussa kontekstissa kuin vaateteollisuus. Mutta juteltuani työtoverin kanssa aiheesta, selvisi, että olen ilmeisesti jonkinlaisessa kuplassa asian suhteen, sillä hänen somessaan ei näy ollenkaan puhetta vaateteollisuuden vastuullisuudesta ja minusta tuntu, että oma someni on täynnä sitä.
Anniina Nurmella on laaja kokemus vaateteollisuudesta, joten hänellä on varmasti paljon sanottavaa vaateteollisuudesta ja sen vastuullisuudesta monelta eri kantilta.

 

 

 

Ina Mikkola – Valtakirjani (Into)

Tunnustan: Vaikka kaikki ja niiden äidit ovat lukeneet Mikkolan esikoisteoksen Runkkarin käsikirja, minä en ole sitä lukenut. Eli en tartu tähän kirjaan sen takia, että edellinen oli niin loistava ja nerokas(mitä se varmasti on, en epäile yhtään), vaan koska vakuutuin Mikkolan viime syksynä Ylellä luotsaamasta Tilipäivä-kokonaisuudesta.
Kirjan aiheena valta tuntuu valtavalta(heh heh), mutta jo kirjan esittelytekstissä muistutetaan, ettei valtaa ole vain rikkailla ja kuuluisilla, vaan meistä jokaisella. Kirja lupaa tarjota keinoja ravistella omaa ajattelua, kannustaa kapinaan ja pieniin sekä isoihin muutoksiin. Jään odottamaan mielenkiinnolla.

 

 

Lokakuu:

Björn Wahlroos – Barrikadeilta Pankkimaailmaan (Otava)

Björn Wahlroos on mielipiteitä jakava persoona, mutta itse olen aina pitänyt häntä mielenkiintoisena. Olenko kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä? En todellakaan. Mutta se ei tee hänestä yhtään vähempää kiinnostavaa henkilöä, ehkä jopa päinvastoin. Wahlroosin aikaisemmat kirjat ovat keskittyneet hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta Barrikadeilta pankkimaailmaan kertoo enemmän miehestä itsestään. Miten Björn Wahlroosista tuli Björn Wahlroos.

 

 

Per T. Olsson – Albert Bonnier ja hänen aikansa (WSOY)

Kuten aiemmin mainitsin, rakastan sukutarinoita ja on kiinnostavaa lukea (ja saada tietää), mistä kaikki on lähtenyt, miten kuuluisista suvuista on tullut kuuluisia sukuja. Kirja-alallahan Bonnier on aivan valtava konserni nykyisin, ja itsekin olen heidän asiakkaansa, kun tililtäni lähtee kuukausittain BookBeatin kuukausimaksu.

 

 

 

Tiina Torppa – Kylmä kutsuu (Gummerus)

Teen taas tunnustuksen: olen enemmänkin syksy- ja talvi-ihminen kuin kesäihminen. Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi kesästä, pidän vain syksystä ja talvesta jonkin verran enemmän. Katalogin mukaan Kylmä kutsuu tutkii ihmisen suhdetta talveen ja kylmyyteen ja kertoo, kuinka ankeana pidetystä vuodenajasta saa paljon irti. Kirjassa myös pohditaan, mitä ne ihmiset, joita kylmyys ei haittaa, tekevät toisin kuin muut.

 

 

Päivi Haanpää – Pysähdyskoe (Art House)

Pysähdyskoe kuulosti katalogin esittelytekstin perusteella mielenkiintoiselta pohdinnalta työstä, työelämästä ja niiden merkityksestä ihmisen elämässä. Ihmiset usein määrittelevät itsensä ja toisensa työn kautta, uusiin ihmisiin tutustuessa esitetään kysymys ’mitä teet työksesi’ ja jos tapaa tutun pitkästä aikaa, ensimmäisten kysymysten joukossa on ’mitä teet nykyään’.
Olen itsekin pohtinut, että kuka olen, jos en voi sanoa, että mitä teen työkseni ja kuka olen ihan vain omana itsenäni. Olen myös kiemurrellut kiusaantuneena, kun en ole voinut vastata, mitään työhön liittyvää.

 

 

Marjo-Riitta Antikainen, Erkki Tuomioja – Edelläkävijä (Tammi)

Ennen kuin luin Tammen syksyn katalogin, en muista koskaan kuulleenikaan Aino Malmbergista. Kirjan esittelytekstin perusteella hän oli edelläkävijä sekä Persoona, joka teki rohkeita ratkaisuja. Tarinat ”epäsovinnaisista” naisista, jotka ovat tehneet kuten ovat tahtoneet muiden mielipiteistä välittämättä. Malmberg oli ensimmäisiä suomalaisia naisyliopisto-opiskelijoita, yhdisti perheen ja palkkatyön, erosi ja jätti lapset isänsä kasvatettavaksi. Lisäksi hänen kansainväliset verkostonsa olivat suorataan hengästyttävän laajat. Vähemmästäkin sitä ihminen kiinnostuu.

 

 

 

Mitä kirjoja te odotatte ilmestyväksi nyt syksyllä?

 

Ollille.

Olli täyttäisi tänään 31. Haluaisin lähettää Ollille hirveimmät vuoden aikana löytämäni synttäri-meemit, ensimmäisenä Ron Jeremyn keinumassa älästi purkupallolla. Koska niin me tehtiin. Vannoin aina, etten ikinä enää avaa Ollin lähettämiä kuvia, koska siitä seurasi vain noloja tilanteita, ja joka kerta avasin ne silti.

Olli oli yksi rakkaimmista ystävistäni. Olli oli elämää suurempi persoona, joka näkyi ja kuului. Jos Ollin kerran tapasi, muisti kyllä tavanneensa Ollin. Olli teki yleensä lähtemättömän vaikutuksen, positiivisen tai negatiivisen. Ollia ei koskaan varsinaisesti tarvinnut etsiä, riitti, kun vain seurasi raikuvaa naurua.

Olli kuoli tammikuussa liikenneonnettomuudessa, ja ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli oli muisto vuoden takaa, kun olin käymässä Ollin asuinpaikkakunnalla, ja Olli tuli hakemaan minua paikalliselta messukeskukselta. Kiersimme messukeskusta, Olli autolla ja minä kävellen, puhuen samalla puhelimessa ja yrittäen selvittää, missä toinen oli ja miten löytäisimme toisemme. Viimein näimme toisemme, ja viimeinen asia, jonka Olli minulle puhelimessa sanoi, oli ”Nyt näkyy joku kolmekymppisen näköinen vanha haaska”. Istuin autoon, ja vastasin ”Aina kumminkin nuorempi kuin sinä”. ”Touché” kuului Ollin vastaus. Helmikuun kahdeksantena päivänä minusta tuli vanhempi kuin Olli sai elää.

Vaikka Ollin kuolemasta on jo melkein kolme kuukautta, ei se ole tuntunut todelliselta vielä ollenkaan. Enkä toisaalta ole tuntenut varsinaista suruakaan, tai ainakaan sellaista surua, kuin odotin. Ensimmäiset päivät ja viikot tunne oli ennen kaikkea absurdi ja epätodellinen. Odotin sitä hetkeä, kun Olli soittaisi ja nauraisi äänekästä nauruaan ja kertoisi kaiken olleen vain vitsi. Tällä hetkellä Ollin kuolema vain on. En ole tuntenut sitä surua, jonka odotin tulevan, ja odotan vieläkin, mutta nyt tilanne vain on. Ehkä ”oikea” suru tulee kesällä, kun Ollin uurna lasketaan ja muistotilaisuus pidetään koronarajoitusten toivottavasti höllentyessä. Nyt kaikki on tauolla, kun kuolemaan liittyviä rituaaleja ja tapoja ei voi käydä läpi tavallisessa järjestyksessä ja tahdissa.

Tutustuin Olliin lukion toisella luokalla, olimme samassa opiskelijaryhmässä, joka matkasi Saksaan viikon mittaiselle retkelle tutustumaan lukiomme yhteistyökoulun elämään ja sieltä matkasi ryhmä opiskelijoita Suomeen vastaavasti viikoksi. Löysimme toisistamme välittömästi hengenheimolaiset. Vasta nyt olen muistanut, että vaikka tutustuimme vasta lukiossa, Olli oli yläasteella yksi tanssipareistani niillä kovin kiusallisilla tanssitunneilla, joita oli ilmeisesti pakko olla kerran vuodessa liikuntatunneilla. Ja Olli oli todella hyvä tanssija.

Olli oli ihminen, jonka mielestä kaikelle voi nauraa ja kaikesta voi vitsailla. Ja se oli ehdottomasti yksi lempiasioistani Ollissa. Oli äärimmäisen ihanaa, että oli olemassa ihminen, jolle voi vitsailla kauheimmistakin asioista, eikä toinen koskaan jäänyt sanattomaksi, vaan vastasi vähintään yhtä pahalla herjalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Ollin kanssa olisi voinut käydä vakavamielisempiäkin keskusteluja, päinvastoin. Enää ei ole Ollia sanomassa ”älä ole noin nyrryynen, se ei sovi sulle”, kun meinaan vaipua liikaa synkkyyteen ja vakavuuteen.

Olli oli taiteellinen, ja olenkin onnellinen, että minulla on kunnia omistaa Ollin tekemää grafiikkaa. Ollin tekemä, Lähtölaituri-niminen teos on yksi lempiasioistani kodissani, ja se tulee olemaan aina kunniapaikalla. Ja varmasti tulen aina ajattelemaan Ollia katsoessani sitä. Minulla ei ole yhteiskuvia Ollin kanssa, mutta olen onnellinen, että minulla on tuo Ollin tekemä taulu. Se tuntuu nyt erityisen arvokkaalta.

Olli ei ollut, miten sen nyt sanoisi, parisuhdeorientoitunut. Olin kuitenkin aina varma, että vielä tulee ihminen, joka vie tuolta jalat alta, ja lähes odotin sitä. En koskaan sanonut tätä Ollille itselleen, koska se olisi ollut turhaa, ja mielestäni ei ole tarpeellista kertoa kenellekään, miten visioi toisen elämän menevän. Olli oli myös ystävistäni ainut, josta minulla on ollut tällainen tunne, enkä tiedä miksi.

Hyvää syntymäpäivää Olli, sinne jonnekin. Vaikka et edes uskonut tai kuulunut kirkkoon, enkä minäkään usko. Mutta tällä hetkellä ajatus siitä, että olet jossain vastaanottamassa ääneen lausumattomat syntymäpäiväonnittelut, lohduttaa.

2021

Hetken mietin, kannattaako edes listata mitään toiveita ja tavoitteita uudelle vuodelle edellisen ollessa yhtä pyörremyrskyä pyörremyrskyn jälkeen. 2020 todisti, että mitä tahansa voi todella tapahtua. Eikä vuosi 2021 alkanut hyvissä merkeissä yhden parhaista ystävistäni kuollessa liikenneonnettomuudessa heti vuoden alkajaisiksi.

Mikään vuosi sitten miettimistäni asioista ei tainnut toteutua. Lähimmäksi taisin päästä lukutavoitettani, kun viime vuoden aikana luin tai kuuntelin 46 kirjaa.
Päätin kuitenkin rohkaista mieleni ja kirjata toiveita ja tavoitteita myös vuodelle 2021, koska yrittänyttä ei laiteta (Niin, laiteta minne? Sanonta, jota en ymmärrä).

Edelleen pidän tavoitteenani lukea tai kuunnella 52 kirjaa vuoden aikana. Viime vuonna jäin hiukan tuosta tavoitteesta, joten pidän 52 kirjaa hyvinkin realistisena tavoitteena. Tarkoitukseni on valmistua keväällä, joten loppuvuonna on sitten aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita en ole voinut lukea opiskelujen aikana. Minulla on ollut henkinen lukko vapaa-ajalla lukemisessa, en ole pystynyt lukemaan, koska koko ajan on ollut tunne, että pitäisi lukea kouluun ja opiskeluun liittyviä kirjoja kaunokirjallisuuden sijaan. Jospa opintojen loppuunsaattaminen aukaisisi tuon lukon.

Sattuneesta syystä viime vuonna aika läheisten ja ystävien kanssa oli kortilla. Tänä vuonna tahdonkin erityisesti panostaa ajan viettoon ja yhteydenpitoon läheisten ja ystävien kanssa. Tuoksuvatukka, Neiti A ja Pampale varokoon, tädillä on halipula. Eikä sisaruksetkaan ole turvassa. Kavereista puhumattakaan. Teitä on varoitettu.

Tästäkin kirjoitin jo vuosi sitten, mutta haluaisin saada luotua säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen rytmin ja rutiinin. Yleensä alan kirjoittaa päiväkirjaa voidessani henkisesti huonosti, kirjoittaminen on hyvä tapa sanoittaa ja siten käsitellä ahdistusta. Olen kuitenkin aina tuhonnut nuo päiväkirjat heti, kun olo on helpottanut ja tasaantunut. En ole halunnut muistella, kuinka paha olla sitä onkaan joskus ollut. Mutta joskus ajattelen, että voisi olla kiva voida palata niihin ihan tavallisiin tunnelmiin ja ajatuksiin.

Kävin vuoden viimeisenä päivä leikkauttamassa hiuksistani kymmenisen senttiä pois huonokuntoisten latvojen muodossa. Jäljelle jäi silti itseäni lainaten ”saatanallinen työmaa”, mutta olkoon näin toistaiseksi. Tänä vuonna voisin opetella tekemään hiuksilleni edes jotain. Taitoni hiustenlaitossa ovat parhaimmillaankin alkeelliset. Voisi parantaa sietokykyä, jos osaisi muutakin kuin perusponnarin ja valkkinutturan.

Haluaisin päästä muuttamaan kivaan asuntoon tänä vuonna. Nykyisestä asunnostani ei ole näiden 3,5 vuoden aikana muodostunut Kotia, ja muutenkin aikani on tullut kyseisessä asunnossa täyteen. Ideaalia olisi, jos uusi asunto löytyisi aika välillä toukokuu-heinäkuu, koska kesällä on keskimäärin kivempaa muuttaa kuin talvella.
Poikkeusvuosi vain korosti kuinka tärkeä asia asunto, joka tuntuu kodilta ja jossa on hyvä olla, todella on.

Haluaisin opetella tänä vuonna uusia taitoja, isoja tai pieniä. Neulomaan sukkia pyöröpuikoilla, kirjoneuleita, piirtämään, koristelemaan mielettömiä pikkuleipiä. Olen keskimäärin varsin huono opettelemaan uusia asioita, hermoni kärähtävät välittömästi, jos en ohjeen lukemisen tai katsomisen jälkeen välittömästi saa aikaan täydellistä jälkeä. Tämän takia jätän monesti kiinnostavia asioita kokeilematta ja tekemättä. Kymmenisen vuotta olen haaveillut kirjoneuleista, mutta en ole uskaltanut kokeilla, jos ei tulekaan täydellistä.

Toivoisin myös tänä vuonna löytäväni rohkeuden ottaa konkreettisia askeleita unelmieni toteuttamista kohti. Sitä, mitä ne ovat, en vielä tiedä. Ne askeleet siis. Unelmat ovat kyllä selvillä. Monia asia riippuu vielä monesta muusta asiasta, täytyy ensin odottaa ja katsoa, miten hommat lähtevät rullaamaan.

Kuten vuosi sitten, myös tänä vuonna haluan kirjoittaa enemmän. Sanat ja kirjoittaminen ovat minulle ehkä kaikkein rakkain harrastus, joten tänä vuonna haluan erityisesti panostaa niihin. Kirjoittaa, enkä vain suunnitella ja haaveilla kirjoittamisesta. Toistaiseksi alku ei ole vahva, tämän kirjoituksen piti ilmestyä jo heti vuoden vaihteessa. Noh, tuli pari muuttujaa.

Tällaisilla suunnitelmilla vuoteen 2021, vuoden päästä selviää, kuinka hyvin onnistun suunnitelmissani.

Kummipojan 1-vuotispeitto

Täytyy nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Mokasin kummipojan 1-vuotispeiton kanssa. Synttärit olivat jo helmikuussa, mutta peitto valmistui vasta heinäkuussa. Onneksi 1-vuotiaana ei vielä muodostu pysyviä muistoja, joten Pampale ei ole pysyvästi traumatisoitunut tai loppuelämä pilalla, kun kummitäti ei saanut peittoa ajoissa valmiiksi ja hän joutui viettämään ensimmäiset synttärit ilman lahjaa kummitädiltä.

Olisi ehkä ollut mahdollista saada peitto ajoissa valmiiksi, mutta alkuvuoden burniksen myllerryksessä epätasaisuus langan laadussa eri värien välillä poltti käämit siinä määrin, että peitto oli hyljättynä kassissaan useamman kuukauden. Nyt heinäkuussa olin vihdoin leppynyt ja urakoin peiton loppuun, eikä siinä sitten enää montaa päivää mennytkään. Oli oikeastaan vallan mukavaa neulottavaa.

Peitto on neulottu Novitan 7 Veljestä -langasta 3,25mm puikoilla. 7 Veljestä on mielestäni oikein oivaa peittolankaa, mutta hiukan minua harmittaa epätasaisuus langan laadussa eri värien välillä. Tässäkin peitossa yksi väri oli selkeästi ohuempaa, pehmeämpää ja löperömpää kuin muut värit, ja sen huomasi heti, kun lankaa otti kerältä sekä neuloessa ero oli hyvin selvä.

Jännästi kuvassa ei näy kahden ensimmäisen vihreän kontrasti ollenkaan, ja viimeinen raita ei heijastele vihreää ollenkaan niin hyvin kuin luonnossa. Ensimmäinen ja viimeinen raita ovat siis samaa sinivihreää, mutta sinisen kanssa se asettuu kuvassa paljon paremmin kuin vihreän, vaikka niin se tekee luonnossakin vaikkakaan ei noin selkeästi.

Peitto on kooltaan noin 120×80 cm ja se painaa 605 grammaa. Ihan mukavan kokoinen taaperolle siis. Uskallan luvata, että kunhan Pampale oppii lekottelun jalon taidon, tämän peiton alla on hyvä makoilla ja ottaa tupluureja.

 

Koronteenipeitto

Ai mitäkö tein koronteenin aikana? Virkkasin peiton.

Aloitin peiton pian sen jälkeen, kun Covid-19 rysähti kunnolla päälle ja poikkeusolot olivat alkaneet. Mielen myllertäessä ja täyttyessä ahdistuksesta, huolesta ja epätietoisuudesta kaipasin jotain tuttua, turvallista ja yksinkertaista tekemistä käsille.

Minulla oli kyllä suuret suunnitelmat, kuinka tekisin sitä, tätä ja tuota, kaikki megalomaaniset projektit, jotka olivat kummitelleet mielen perukoilla jo pitkään. Todellisuudessa en saanut tehtyä yhtään mitään, paitsi tuijotettua ahdistuneena telkkaria ja tyhjennettyä digiboksia sinne kertyneistä ohjelmista. Toisaalta lepo tuli myös tarpeeseen, olin alkuvuodesta aivan poikki, suoraan sanottuna palanut aivan loppuun.

Peiton virkkaamisen monotonisuus oli täydellistä lepoa mielelle antaen sille mahdollisuuden palautumiseen sukanneulomisenkin ollessa liian monimutkaista ja vaativaa.

Peitto on virkattu Novitan 7 Veljestä -langasta, kaivauduin varastoihini keskellä yötä heitellen kasaan kaikki vähänkään yhteensopivan väriset kerät. Sen jälkeen meinasi iskeä kriisi, kun en löytänyt ainoaa sopivan kokoista virkkuukoukkuani (sittemmin olen viisastuneena ostanut kaksi lisää). Joskus kahden jälkeen yöllä löysin koukun mitä epätodennäköisimmästä paikasta: penaalista, jossa säilytän virkkuukoukkujani.

Peitto on kooltaan noin 200×145 cm, ja se painaa 2906 grammaa. Se on siis mukavan painava, jolloin sen alla on kiva köllötellä. Pidän painavista peitoista, ja talvisin nukunkin valtavan peittokasan alla.

Peitossa on kaikkiaan 19 eri väriä, eniten peruskeltaista, jota minulla oli kolme kerää. Muita värejä olikin sitten kerä tai kaksi. Jos en vallan erehdy, niin mitkään värit eivät ole kahta kertaa vierekkäin, minkä toteuttaminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa. Aivan peiton lopussa taisin vaihtaa parin värin paikkaa, ettei mikään väripari toistuisi, kun en halunnut ottaa peittoon uutta väriä enkä aloittaa enää uutta kerää.
Vanhimmat peiton langoista ovat jo yli vuosikymmenen takaa ja kerien välillä oli kyllä valtavasti laatueroja. Joidenkin kerien lanka oli huomattavasti ohuempaa kuin muiden ja joissain lanka oli niin pehmeää ja löperöä, että ryhdikkäästä virkkuusta saattoi vain unelmoida.

Olen jotenkin syvästi mieltynyt tällaisiin isoihin aivottomiin projekteihin, joissa saa vain virkata tai neuloa menemään, eikä tarvitse miettiä ja laskea, että koska tapahtuu ja mitä. Tällaisissa projekteissa saa vain antaa käsien tehdä juttuaan ja mielen virrata vapaasti. Monet ongelmat ovat ratkenneet ja uudet ideat syntyneet tällaisten projektien äärellä. Seuraavat ovat jo suunniteltuina, ei tarvitse kuin luoda silmukat ja antaa mennä.

Koronteenin jälkeen

Huhtikuussa kirjoitinkin, millaisia asioita mielessäni on liikkunut näin poikkeusolojen aikoina. Tämän postauksen ajattelin omistaa asioille, joita toivon tapahtuvan ja suunnittelin tekeväni nyt, kun rajoituksia on alettu pikkuhiljaa purkamaan ja lieventämään. Kukaan ei voi kuitenkaan varmasti tietää, miten tilanne tulee elämään ja millaisia kierrepalloja tässä on vielä tulossa. Ja kun syksylle on ennustettu toista aaltoa, joka olisi pahempi kuin tämä ensimmäinen eikä rokotteen valmistumisesta ole tarkkaa tietoa, niin voi olla, että tässä postauksessa listaamani asiat toteutuvat vasta ensivuoden puolella. Jotain voi tietenkin olla mahdollista tehdä jo tänä kesänä, ja se tekisi kyllä hyvää sielulle ja mielenterveydelle. Mutta tietenkään en voi myöskään tietää, milloin itsestäni tuntuu, että voi hyvillä mielin mennä paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä lähekkäin, vaikka se olisikin jo sallittua ja luvallista.

Ihan ensimmäisenä aion tavata Kaikki läheiseni ja halata heidät ruttuun. Tädin muruista Neiti A ja Pampale onneksi eivät vastustele, mutta Tuoksuvatukka ei todennäköisesti arvosta. Tough luck. Ja olkoon sitten kuinka noloa tahansa, niin kyllä on tullut tässä koronteenin aikana äitiä ikävä.

Lähden retkelle Helsinkiin, ja käyn ainakin Ateneumissa katsomassa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä, joka on ehdottomasti kaikkien aikojen lempimaalaukseni. Aion myös tuolla retkellä treffata parhaan kaverin ja halata hänetkin ruttuun. Puhelin on oiva keksintö, mutta ei se millään korvaa fyysistä läsnäoloa.

Haluan uimaan luonnonvesiin. Vesi on minulle tärkeä elementti, ja nautin siitä aivan valtavasti. Oli kyseessä sitten järvi, uima-allas, kylpyamme tai vain suihku, niin vedessä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Ironisesti kyllä kärsin myös ihan karmeasta merisairaudesta, niin pahasta, etten pysty edes olemaan pitkiä aikoja Tampereen Sokoksen katutasossa, koska lattia viettää Hämeenkadulta alaspäin ja siitä tulee paha olo. Ei tarvitse haaveilla veneilystä, puklaamiseksi se menisi kumminkin.

Luonnonvesien lisäksi kaipaan uimahallia, yksi tämän vuoden tavoitteistani oli alkaa uida taas säännöllisesti, koska se on yksi lempiliikuntamuodoistani. Nyt en tiedä, koska uimahallit ja maauimalat avataan, saatika koska koen oloni sellaiseksi, että tahdon mennä uimaan, ilman, että uimahalli tuntuu potentiaaliselta viruslingolta.

Minun on suunnaton ikävä kirjastoja ja kahviloita. Sisäinen CarrieBradshaw’ni rakastaa suunnattomasti kirjastossa ja kahvilassa läppärin kanssa istumista ja kirjoittamista samalla virvokkeita nauttien. Yhtenä kesänä istuin niin paljon Sokoksen kahvilassa tekemässä koulujuttuja ja nauttimassa ilmastoinnista, että minun ei enää tarvinnut sanallisesti tilata myyjiltä jäätelöä, kun he jo muistivat mitä tahdon. Ohohups. Kohtahan kirjastot jo aukeavat ja ravintolatkin jossain määrin, mutta itse en tule ainakaan toistaiseksi käymään missään, sillä pidän niitä toistaiseksi ainakin potentiaalisina viruslinkoina, etten koe mukavaksi käydä niin kirjastoissa kuin kahviloissakaan. Ainakaan oleilemassa, kirjaston varausten noutaminen on asia erikseen, se ei juuri eroa kaupassakäymisestä.

Voi vitsit, miten odotankaan sitä hetkeä, kun herne- ja marjakojut ilmestyvät taas katukuvaan. Tai no, kenen katukuvaan ilmestyvät ja kenen ei, itse en ole käynyt keskustassa viimeisen kahden kuukauden aikana kuin ihan pari kertaa ja nekin pakon edessä. Mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin (kun eivät nekään takerru meihin, buahahhahhaa. Old school -vitsit kunniaan). Minulle kesän ykkösherkku on herneet, mansikasta en niin välitä, mutta yhdestä kojusta Tampereen keskustassa saa metsämustikoita! Hiiteen kaikki miltäänmaistumattomat pensasmustikat, metsämustikoita niiden olla pitää.

Kaipaan lisäksi jumppaan! Ja kun puhun jumpasta, tarkoitan käytännössä kaikkea salilla käymistä (okei ehkä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin peruspainojen kanssa kikkailua). Salikäyntini harvenivat jo ennen poikkeusolojen alkamista, olin niin poikki töiden ja koulun myötä, että elämä oli mennyt pelkäksi selviytymiseksi. Poikkeusolojen alettua salille meneminen ei tuntunut hyvältä idealta eikä se tunnu oikein vieläkään. Olenkin pohtinut salijäsenyyteni irtisanomista, koska ei ole järkevää maksaa kuukausittain jostain, mitä ei käytä. Ja sinne pääsee aina takaisin.

Mutta ennen kaikkea kaipaan sellaista vapauden ja turvallisuuden tunnetta, jonka tämä pandemia on osittain vienyt. Vapautta tulla ja mennä, kuten itse tahtoo ja parhaalta tuntuu. Sitä, että Helsingin museot eivät tunnu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin Australia tai New York. Sellaista turvallisuutta, että jokainen kanssaihminen ja oven kahva ei ole potentiaalinen uhka, eikä bussissa viereen istuva ihminen aiheuta ahdistusta.

Mitä sinä kaipaat elämästä ennen poikkeusoloja?

Viime aikoina olen miettinyt

Sattuneesta syystä minulla on ollut viimepäivinä paljon aikaa olla ja ajatella.

Olen asettanut itseni oma-aloitteiseen karanteeniin, kuten suurin osa suomalaisista(toivottavasti). Nyt olen jo päässyt alussa päälle iskeneen ahdistuksen yli ja tilanne tuntuu ihan tavalliselta. Tai ei tavalliselta, mutta sellaiselta normaalilta, ettei se enää herätä sillä lailla tunteita suuntaan tai toiseen, kyllä te fiksuina ihmisinä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Olen miettinyt, täytyykö blogipostauksessa aivan välttämättä olla kuvia. Itselleni on aina ollut teksti tärkein, enkä laita kuville hirveästi painoarvoa itse lukiessani postauksia. Tietenkin fiilistelen kauniita kuvia siinä missä kuka tahansa muukin, mutta eniten etsin kuvista informaatiota siinä missä tekstistäkin. Kukkakimppu seitsemästä kuvakulmasta saa minut usein hieman tuhahtamaan, kun skrollaan kuvien ohi etsien tekstiä, sitä koko jutun juonta.

Pelko, huoli ja ahdistus ovat luonnollisesti olleet läsnä lähes jokaisessa päivässä. Mietityttää oma ja läheisten terveys, minunkin lähipiiriini kuuluu useita riskiryhmäläisiä ja läheisiä on pandemian pahimmissa paikoissa. Huoli toimeentulosta tulevaisuudessa, irtisanouduin töistäni ennen kaiken tämän alkua keskittyäkseni kouluun ja etsiäkseni harjoittelupaikan koulua varten. Mitä luulette, kuinka helppoa on löytää harjoittelupaikkaa lähitulevaisuudessa? Ja ymmärrän sen, monet yritykset tulevat kamppailemaan olemassaolostaan lähitulevaisuudessa, harjoittelijat eivät silloin ole ensimmäisenä mielessä.

Olen rajoittanut omaa median käyttöäni, en enää lue lehtien nettisivuja tai uutisia kuin kerran tai kaksi päivässä, koska huomaan, että jatkuva tietotulva koronasta aiheuttaa itselleni ahdistusta, joten olen todennut rajoittamisen välttämättömäksi tässä tilanteessa.
Sosiaalisen median rajoittaminen sen sijaan on kinkkisempi asia, koska samalla lailla siellä on hyvin paljon puhetta koronasta, mutta samalla siellä on hyvin paljon sisältöä kaikesta muusta ”normaalista” tai ”tavallisesta”, joka saa ajatukset muualle ja se on ainakin itselleni hyvin tervetullutta.

Huomaan myös, että minulle meinaa iskeä tarve ”suorittaa” tätä eristäytymistä, somessa tulee vastaan paljon juttuja, joissa ihmiset ovat alkaneet vuosikymmenen siivousprojekteihin, konmarittavat kaappejaan, tekevät kotijumppia, tekevät etätöitä ja valvovat samalla lasten koulunkäyntiä. Siitä tulee itsellekin välillä paineita jos jonkin moisia. Silloin täytyy vain vetää henkeä, ja muistuttaa itselle, että poikkeustilanteessa on täysin sallittavaa vain selviytyä. Tietenkin minullakin on hommat, jotka täytyy tehdä poikkeustilanteesta huolimatta, mutta niiden lisäksi ei tarvitse suorittaa vapaa-aikaakin.

Olen listannut itselleni kivoja asioita, joita haluan tehdä tässä eristäytymisen aikana pitääkseni oman pääkoppani kasassa. Olen aloittanut virkkaamaan itselleni uutta torkkupeittoa(johon löysin kaikki langat omista varastoista. Siitäs saitte kaikki, jotka olette kyseenalaistaneet suuren lankavaraston tarpeellisuuden). Aion pitää todellisen LOTR-elokuvamaratonin ja katsoa kaikki kolme pidennettyä elokuvaa putkeen yhden vuorokauden aikana.

Ajattelin kaivaa arkistoistani esille 90-luvun kotimaiset suosikkisarjat, Puhtaat valkeat lakanat, Ihmeidentekijät, Hynttyyt yhteen, Metsolat… Ja mitä antaisinkaan Bondi tuli taloon -DVD-kokoelmasta. Hitto, kun en tajunnut ostaa sitä aikoinaan. Metsolat löytyy muuten Areenasta, jos 90-luvun suomalainen laatuviihde kiinnostaa.

Olen myös aloittanut migreenilääkityksen. Viisi vuotta hoin kaikille ”Ei mulla ole migreeniä, mulla vain särkee päätä”. Ilmeisesti olin väärässä, kun neurologin tuomio oli ’Klassinen migreeni’. Estolääkitys on aloitettu ja nyt vain odottelen, että se alkaa potkia.

Olen käyttänyt paljon aikaa miettiessäni, että mitä kivaa keksisin itselleni vappuna koittavan 30-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ole keksinyt vielä mitään. Kaikki kiva tekeminen ja reissaaminen on kielletty(for obvious reason), eikä mikään tavarakaan oikein juuri nyt tunnu oikealta, että juuri tällä tavaralla haluan juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä.

En ole myöskään voinut olla pohtimatta, millainen maailma on tämän kriisin jälkeen, mutta niille ajatuksille ajattelin omistaa ihan oman postauksen.

Mitä teillä on ollut mielenpäällä viime aikoina?

26.3.2015

Silloinkin oli torstai.

Tiet olivat jo sulia ja kuivia, mutta lunta oli kuitenkin vielä paikoittain maassa.

Lähtiessä riitelin äitini kanssa, että jos hän tunkee itsensä mukaan, minä en mene ollenkaan. Menin yksin.

Ajoin lapsuudenkodistani noin 60 kilometriä lähimpään isompaan kaupunkiin yksityiselle lääkäriasemalle.

Itkin vastaanotolla tunnin pahaa oloani.

Kävelin ulos kädessäni kaksi reseptiä ja sairaslomatodistus koodilla F33.1. Parin kuukauden päästä tuo koodi saisi kaverikseen F41.1.

Kotimatkalla kävin tuossa isommassa kaupungissa apteekissa, ettei minun tarvitsisi käydä kotikaupunkini apteekissa. Jatkossa äiti kävisi puolestani apteekissa.

Tasan viisi vuotta sitten jäin sairaslomalle mielenterveydellisistä syistä. Diagnoosina ensin Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso ja myöhemmin myös Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

En osaa päättää, onko tuosta päivästä jo viisi vuotta vai vasta viisi vuotta. Viisi vuotta tuntuu samaan aikaan sekä pitkältä että lyhyeltä ajalta.

Muistan edelleen sen pesän, jonka rakensin äitini tv-huoneen sohvan nurkkaan, koska en saanut nukuttua sängyssä unettomuuden kestettyä jo useamman kuukauden.

Muistan sen unettomuudesta johtuneen humalaisen olon.

Muistan, että Masterchef Australia oli ainoa asia, joka sai minut syömään edes jotenkin oikeaa ruokaa.

Muistan, etten halunnut tavata ketään tai puhua kenellekään, eristäydyin täysin. Ja samalla toivoin, että minuun oltaisi oltu yhteydessä. Että joku kysyisi mitä kuuluu, vaikka vastausta minulla ei olisi ollut antaakaan.

Muistan, kuinka ärsyyntynyt ja lyhytpinnainen olin. Täysin mitättömätkin asiat aiheuttivat raivon ja ahdistuksen, joka salpasi hengityksen. Keho muistaa tuon tunteen edelleen.

Viiden vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä minulta meni pilalle joitain ystävyyssuhteita, jotka katkesivat, kun eristäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista, eivätkä ne ole palautuneet sittemmin. Ensin en osannut lähestyä etääntyneitä, kerran niin läheisiä ystäviä ja kun aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi se muuttuu.

Viisi vuotta sitten ajattelin, että tämä on niin suuri häpeä, että tästä en voi koskaan kenellekään kertoa, sillä jos sen teen, en tule koskaan pääsemään epäkelvon ihmisen leimasta eroon. Tänään olen sitä mieltä, etten suostu leimattavaksi, sillä minä olen enemmän kuin osieni summa.

Viisi vuotta sitten tämä päivä tuntui utopialta. Tai ei edes siltä, sillä viisi vuotta sitten en pystynyt ajattelemaan elämää viittä vuotta eteenpäin, tulevaisuutta ei ollut. Oli vain suunnaton epäonnistuminen ja häpeä.

Viisi vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, miten paljon paremmin tunnen itseni, kun olen kolme vuotta istunut terapiassa tutustumassa itseeni, purkamassa vanhoja ajatusmalleja ja rakentamassa uusia tilalle. En voinut kuvitellakaan miten vapauttavaa on olla vain minä, tällaisena kuin olen, sen sijaan että yrittäisin olla jotain, mitä kuvittelen, että minun täytyy olla, että minusta pidettäisiin. Voi, kun olisin silloin tiennyt, että ne läheisimmät ja tärkeimmät tykkäävät tästä uudestakin ja samalla oikeammasta minästä. Ehkä minusta ei saa enää ehjää, mutta japanilainen Kintsugi on lohdullinen käsite ja filosofia. Saatan olla rikkinäinen, mutta kullalla korjattu ja siksi entistä arvokkaampi.

Kaksituhatta kaksikymmentä

Vuoden vaihtuessa mietin aina, mitä toivon ja tahdon alkavalta vuodelta. Yleensä tämä tapahtuu vuoden vaihdetta edeltävällä ja seuraavalla viikolla, mutta tänä vuonna siihen meni koko tammikuu. Ehkä se johtuu siitä, että täytän tänä vuonna 30, ja se luo erilaisia paineita kuin ennemmin, mene ja tiedä. En tee varsinaisia uudenvuoden lupauksia, koska niillä on tapana painua unholaan viikossa tai kahdessa. Sen sijaan olen jo useana vuonna miettinyt, kuten jo totesinkin, että mitä tahtoisin ja toivoisin tulevana vuonna tapahtuvan ja tekeväni. Tämä lähestymistapa tuntuu lempeämmältä ja vähemmän ehdottomalta, jolloin näillä toiveilla on jopa mahdollisuus toteutua. Omalla kohdallani uuden vuoden lupaukset ovat usein niin ehdottomia, että jo ensimmäinen takaisku tai epäonnistuminen saa minut luovuttamaan asian suhteen. Tai sitten ne tosiaan unohtuvat ihan viimeistään tammikuun vaihtuessa helmikuuksi.

Olen tässä tammikuun aikana miettinyt asioita, joita haluaisin tehdä ja saavuttaa vuonna 2020. Listalle kertyi paljon asioita, mutta niitä kaikkia yhdistää perusajatus siitä, että tahdon tehdä enemmän tänä vuonna, en vain näennäistehdä tai mahdollistaa tekemistä ilman, että sitten kuitenkaan teen mitään (eli ostaa harrastusvälineitä ilman, että käyttää niitä).

Olen asettanut tavoitteekseni lukea ja/tai kuunnella vuonna 2020 52 kirjaa, eli keskimäärin kirja per viikko. Tällä hetkellä olen niin sanotusti aikataulussa, sillä kirja numero 5 on kohta luettuna. Toki olen tässä tilanteessa varmasti sen takia, että sairastelin lähes pari viikkoa, enkä jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella kirjoja.

Vuonna 2020 haluaisin saada myös jälleen liikunnan osaksi arkeani. Olen kärsinyt päänsärystä jo useamman vuoden, ja liikunta on sen myötä jäänyt, koska se on aina pahentanut särkyä. Nyt on kumminkin valoa tunnelin päässä ja apu toivottavasti lähellä, niin tahtoisin päästä taas liikkumaan. Aloittaminen on tietenkin ihan berberistä, ensimmäiset puoli vuotta liikunnan ilo on varmasti kaukana, mutta onneksi kuitenkin tiedän sen olevan vaivan arvoista.

Lisäksi haluaisin tehdä tänä vuonna enemmän asioita, joita en ole aikaisemmin koskaan tehnyt. Niin kuin vaikka käydä katsomassa yleisurheilua paikan päällä. Tai tehdä itse sosekeittoa. Yleisurheilua katson mielelläni telkkarista ja sosekeittoa olen kyllä syönyt, mutta paikan päällä en ole koskaan käynyt katsomassa yleisurheilua tai ole tehnyt sosekeittoa itse. On monta muutakin asiaa, joita en ole tehnyt ennen, mutta nuo kaksi nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. Pointti lienee kumminkin se, että haluan tehdä asioita rohkeammin ja kokeilla, vaikka en voikaan olla varma onnistumisesta tai siitä, että tykkään jostain asiasta.

Vuonna 2020 haluan myös jatkaa ja kehittyä tavoitteessani olla mahdollisimman vastuullinen kuluttaja. Yritän parhaani mukaan ottaa selvää yrityksistä, joiden tuotteita ostan ja jätän ostamatta, mikäli yritys ei täytä asettamiani kriteereitä. Olen parhaani mukaan luopunut pikamuodin ostamisesta, ja olen siinä onnistunut varsin hyvin, täydellinen en tietenkään ole. Erään pikamuotiketjuksi laskettavan ketjun paidat ovat parhaita paitoja, joita olen tähän mennessä löytänyt, joten ostan niitä satunnaisesti. Mutta vanhimmat niistä ovat yli 10 vuotta vanhoja. Lähes 15, jos ihan rehellisiä ollaan.
Tavoitteeni on ostaa vähemmän, mutta laadukkaampaa ja muuttaa vaatekaappiani vastuullisempaan ja laadukkaampaan suuntaan luonnollisen poistuman kautta. Eli korvata vaatteet paremmilla vaihtoehdoilla sitä mukaan, kun nykyiset vaatteet tulevat tiensä päähän. Ja senkin jälkeen kierrättää vaatteet mahdollisimman hyvin ja/tai jatkojalostaa niitä itsekin. Lisäksi haluan oppia huoltamaan vaatteitani entistä paremmin ja vedä niitä ammattilaisten käsiteltäväksi, jotta niiden elinikä pitenisi mahdollisimman paljon. Tälläkin hetkellä minulla on yhdet kengät odottamassa suutarille pääsyä ja yksi takki odottaa, että etsisin ompelijan, joka vaihtaisi siihen vuorin.

Edellisen lisäksi haluan myös muuttaa muuta elämääni vastuullisemmaksi ja kestävämmäksi. Tänä vuonna olen ajatellut ottaa pääpainopisteikseni kierrättämisen ja ruokahävikin minimoinnin.
Kierrättäminen on varsinkin helpottunut nyt huomattavasti, kun taloyhtiömme jätekatoksen yhteyteen on tullut oma astia kierrätettävälle muoville. Muovinkeräys kyllä vähentää sekajätteen määrää huomattavasti, muovijätettä tulee ihan tuhottoman paljon ihan huomaamatta. Lisäksi ihan taloyhtiön naapurista löytyy Rinki ekopiste, josta löytyy keräysastia melkein kaikelle mahdolliselle. Juuri helpommaksi ei siis kierrättäminen voi tulla.
Ruokahävikin minimointi saattaakin olla sitten valitettavasti hankalampi tehtävä. Asun yksin, mutta josain syystä minussa asuu pieni suurperheen äiti, sillä en osaa tehdä ruokaa yhden ihmisen tarpeiksi, vaan sitä tulee aina vähintään viiden teini-ikäisen urheilijapojan tarpeiksi. Vaikka kuinka yritän, ruokaa tulee tehtyä aina ihan tuhottoman paljon. Ei sillä, minulla ei ole ongelmaa syödä yhtä ja samaa ruokaa montaa päivää putkeen, mutta kieltämättä se makkelåda alkaa maistua puulta neljäntenä päivänä. Ja aina jää se kummallinen jämä, joka muihin annoksiin lisättynä on liikaa, mutta yksin siitä ei tule kuin kiukkuiseksi.

Kirjoittaminen on minulle todella rakas harrastus, joten olenkin asettanut tavoitteekseni tälle vuodelle harrastaa sitä mahdollisimman paljon. Loppuvuodesta tämän pitäisi näkyä mahdollisimman monena blogipostauksena ja täyttyneinä muistikirjoina. Haluaisin myös elvyttää päiväkirjan kirjoittamisen, olen vuosien saatossa kirjoittanut päiväkirjaa useaankin otteeseen, aina silloin, kun on ollut rankkaa ja mieli matalalla. Kirjoittaminen on ollut hyvä keino sanallistaa ja siten purkaa sitä pahaa oloa. Sittemmin olen hävittänyt kaikki vanhat päiväkirjani, ne tekivät tehtävänsä, enkä ole halunnut tai halua palata niihin enää. Mutta haluaisin kirjoittaa sellaista päiväkirjaa, jota en halua hävittää, ja johon voisin palata vuosien tai vuosikymmenien päästä.

Ennen kaikkea toivon, että tästä vuodesta tulee hyvä.

Millaisia toiveita teillä on tälle vuodelle?