2022

2021 ohi. Lusittu. Finito. Peräpeilissä. Kaputt. Förbi.  LUOJAN KIITOS. Ei hetkeäkään liian aikaisin.

Koska tänään eletään uuden vuoden ensimmäistä viikkoa, siis sitä perinteistä Uutta Alkua (minä sen sijaan en todellakaan ole uusi. Sama kyyninen kurppa kuin reilu viikko sitten), on aika listata tavoitteita ja toiveita vuodelle 2022. En tee perinteisiä uuden vuoden lupauksia, vaan olen omaksunut asenteen, että teen joka päivä parhaani ja se riittää. Mutta tavoitteita ja toiveita voi kyllä listata, kunhan pitää huolen, ettei elämä mene suorittamisen puolelle.

Koska ylitin kirkkaasti, suorastaan murskasin, viime vuodelle asettamani 52 kirjan lukutavoitteen (lopullinen lukema 58 luettua kirjaa), nostan tavoitteen kunnianhimoisesti 75 luettuun kirjaan vuonna 2022. Vuonna 2020 opettelin kuuntelemaan äänikirjoja, ja viime syksynä olen alkanut lukea E-kirjoja, joten lukurintamalla on käytössä kaikki aseet, lukupaikkoja on rajattomasti, kun vain on puhelin matkassa. Mikään ei silti voita perinteistä kovakantista printtikirjaa.

Helmet-lukuhaaste 2022 julkistettiin keskiviikkona 29.12. ja minä päätin lähteä selättämään sitä. Olen kyllä tiennyt Helmet-lukuhaasteesta jo siitä lähtien kun se lanseerattiin, mutta en ole koskaan aiemmin tarttunut siihen. Hiukan kyllä pelottaa, että haasteen myötä lukemisesta tulee suorittamista, mikä olisi ikävää, mutta joskus on otettava riskejä. Ja ainahan haasteen voi jättää kesken, jos homma meinaa karata suorittamisen puolelle.
Ja samaan syssyyn ajattelin myös suorittaa Helmet-elokuvahaasteen. Kun kerran aletaan, niin hypätään suoraan syvään päähän. 50 elokuvaa vuodessa, pitäisi olla helppo nakki. Kuuluisia viimeisiä sanoja.

Olen ajatellut, että vuosi 2022 voisi olla vuosi, jolloin käyn oopperassa. Edellisestä kerrasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 15 vuotta, joten on ihan korkea aika mennä uudelleen. Olen jo tovin tutkaillut lippuja Ilmajoen musiikkijuhlille Hiljaiset perivät maan -oopperaan, vielä pitäisi löytää halukas toveri lähtemään mukaan. Kuka sitä nyt yksin oopperaan. Jos ei löydy vapaaehtoisia, pakotan Äipän mukaan. Mitä muutakaan eläkeläinen tekisi kesäpäivänä?

Aion jatkaa uusien asioiden opettelua myös vuonna 2022, toivottavasti paremmalla menestyksellä kuin viime vuonna. En vieläkään osaa neuloa sukkia pyöröpuikoilla tai neuloa kirjoneuletta, enkä koristella ällistyttävän upeita pikkuleipiä. En myöskään osaa ranskaa, käyttää photoshopia tai editoida videoita. Paras aika aloittaa olisi ollut eilen, ja toiseksi paras on nyt.

Osallistuin vuosi sitten kansalaisopiston parin viikonlopun mittaiselle piirustuskurssille ja tykästyin piirtämiseen kyllä! Siis minä, joka en peruskoulussa saanut yhtäkään, en yhtä ainutta, kuvaamataidon työtä valmiiksi. Lukion pakollisella kuvaamataidon kurssilla piti tehdä syksyn aikana yhdeksän työtä, tämän kuultuaan äitini nauroi ja totesi, ettei tule tapahtumaan. Ihan puhtaalla kiukulla sain ne yhdeksän työtä valmiiksi. Ajoissa. En muistele tapahtumaa pahalla, vaan lähinnä pidän tuota hauskana muistona.
Mutta siis. Se piirtäminen. Ja itse asiassa kaikenlainen kuvataiteilu. Tuo piirustuskurssi sytytti jonkinlaisen palon töhertelyyn ja tässä kohtaa uskon täysin porttiteoriaan. Että piirtäminen on vain ”gateway drug” muihin taidemuotoihin. Katselen jo haaveillen esimerkiksi akryylimaaleja. Aion siis tänä vuonna piirtää ja kuvataiteilla enemmän ja rohkeammin.

Muutto olisi toivottavasti jälleen edessä, nykyistä asuntoa kyttäsin yli vuoden, seuraava löytyy toivottavasti nopeammin. Mitä pikemmin sen parempi. Vaikka muuttaminen ei mitään herkkua olekaan, se on tehtävä mikä on tehtävä.

Olen ajatellut, että tänä vuonna ottaisin takaisin käyttöön aiemmin minulle mieluisia tapoja ja rutiineja. Kuten esimerkiksi eväiden tekemisen töihin sen sijaan, että nappaisin työmatkalla kaupasta Kokkikartanon vihreän muovirasian tai kävisin työpaikan henkilöstöravintolassa syömässä. Työpaikan ravintolan ruoka on kyllä hyvää, ja seura erinomaista, mutta hintojen nousu vuodenvaihteessa nosti hinnat jonkin henkisen kynnyksen yli, joten olen ajatellut, että kävisin siellä jatkossa vain kun siellä on joko erityisen hyvää ruokaa tai ruokaa, jota en viitsi(tai osaa) itse tehdä.
Lisäksi olen päättänyt, että alan taas lakata kynsiäni. Vielä ennen pandemiaa kynteni olivat lakatut 98% ajasta, lakkasin kynnet parin-kolmen päivän välein, vaihdoin lakat heti, kun kärjissä näkyi vähänkään kulumaa. Pandemian alettua olin niin syvällä työuupumuksen syövereissä, ettei kynsien lakkaaminen vain kotona makaamista varten huvittanut, ja niin tapa vain jäi. Lakkasin kynnet vihdoin uudeksi vuodeksi ja olo oli heti erilainen, skarpimpi. Kuin olisi löytänyt jotain, joka oli ollut pitkään kadoksissa.

Aion tänä vuonna jatkaa hyväksi havaitsemallani tiellä ja jatkaa askelien ottamista kohti unelmieni saavuttamista. Tein viime vuonna paljon ajatustyötä siitä, millaista elämää haluan elää ja mitä osia kuuluu minulle mielekkääseen elämään. Nyt olisi aika edistää niitä asioita ihan konkreettisesti elämässä ja arjessa, mikä on, myönnettäköön, hiukan pelottavaa. Kuten sanotaan, tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Okei, vahvat sanavalinnat, mutta pointti pätee. Vaikka nykytilanne olisi epätyydyttävä, on se kuitenkin turvallisempi kuin jokin uusi ja tuntematon. Mutta Matildaa lainatakseni: ”Mutta vain minä itse voin tarinaa muuttaa, kukaan muu kuin minä ei voi suuntaa vaihtaa, joskus on pakko olla pikkuisen tuhma”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *