Avainsana: Pohdinta

Koronteenin jälkeen

Huhtikuussa kirjoitinkin, millaisia asioita mielessäni on liikkunut näin poikkeusolojen aikoina. Tämän postauksen ajattelin omistaa asioille, joita toivon tapahtuvan ja suunnittelin tekeväni nyt, kun rajoituksia on alettu pikkuhiljaa purkamaan ja lieventämään. Kukaan ei voi kuitenkaan varmasti tietää, miten tilanne tulee elämään ja millaisia kierrepalloja tässä on vielä tulossa. Ja kun syksylle on ennustettu toista aaltoa, joka olisi pahempi kuin tämä ensimmäinen eikä rokotteen valmistumisesta ole tarkkaa tietoa, niin voi olla, että tässä postauksessa listaamani asiat toteutuvat vasta ensivuoden puolella. Jotain voi tietenkin olla mahdollista tehdä jo tänä kesänä, ja se tekisi kyllä hyvää sielulle ja mielenterveydelle. Mutta tietenkään en voi myöskään tietää, milloin itsestäni tuntuu, että voi hyvillä mielin mennä paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä lähekkäin, vaikka se olisikin jo sallittua ja luvallista.

Ihan ensimmäisenä aion tavata Kaikki läheiseni ja halata heidät ruttuun. Tädin muruista Neiti A ja Pampale onneksi eivät vastustele, mutta Tuoksuvatukka ei todennäköisesti arvosta. Tough luck. Ja olkoon sitten kuinka noloa tahansa, niin kyllä on tullut tässä koronteenin aikana äitiä ikävä.

Lähden retkelle Helsinkiin, ja käyn ainakin Ateneumissa katsomassa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä, joka on ehdottomasti kaikkien aikojen lempimaalaukseni. Aion myös tuolla retkellä treffata parhaan kaverin ja halata hänetkin ruttuun. Puhelin on oiva keksintö, mutta ei se millään korvaa fyysistä läsnäoloa.

Haluan uimaan luonnonvesiin. Vesi on minulle tärkeä elementti, ja nautin siitä aivan valtavasti. Oli kyseessä sitten järvi, uima-allas, kylpyamme tai vain suihku, niin vedessä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Ironisesti kyllä kärsin myös ihan karmeasta merisairaudesta, niin pahasta, etten pysty edes olemaan pitkiä aikoja Tampereen Sokoksen katutasossa, koska lattia viettää Hämeenkadulta alaspäin ja siitä tulee paha olo. Ei tarvitse haaveilla veneilystä, puklaamiseksi se menisi kumminkin.

Luonnonvesien lisäksi kaipaan uimahallia, yksi tämän vuoden tavoitteistani oli alkaa uida taas säännöllisesti, koska se on yksi lempiliikuntamuodoistani. Nyt en tiedä, koska uimahallit ja maauimalat avataan, saatika koska koen oloni sellaiseksi, että tahdon mennä uimaan, ilman, että uimahalli tuntuu potentiaaliselta viruslingolta.

Minun on suunnaton ikävä kirjastoja ja kahviloita. Sisäinen CarrieBradshaw’ni rakastaa suunnattomasti kirjastossa ja kahvilassa läppärin kanssa istumista ja kirjoittamista samalla virvokkeita nauttien. Yhtenä kesänä istuin niin paljon Sokoksen kahvilassa tekemässä koulujuttuja ja nauttimassa ilmastoinnista, että minun ei enää tarvinnut sanallisesti tilata myyjiltä jäätelöä, kun he jo muistivat mitä tahdon. Ohohups. Kohtahan kirjastot jo aukeavat ja ravintolatkin jossain määrin, mutta itse en tule ainakaan toistaiseksi käymään missään, sillä pidän niitä toistaiseksi ainakin potentiaalisina viruslinkoina, etten koe mukavaksi käydä niin kirjastoissa kuin kahviloissakaan. Ainakaan oleilemassa, kirjaston varausten noutaminen on asia erikseen, se ei juuri eroa kaupassakäymisestä.

Voi vitsit, miten odotankaan sitä hetkeä, kun herne- ja marjakojut ilmestyvät taas katukuvaan. Tai no, kenen katukuvaan ilmestyvät ja kenen ei, itse en ole käynyt keskustassa viimeisen kahden kuukauden aikana kuin ihan pari kertaa ja nekin pakon edessä. Mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin (kun eivät nekään takerru meihin, buahahhahhaa. Old school -vitsit kunniaan). Minulle kesän ykkösherkku on herneet, mansikasta en niin välitä, mutta yhdestä kojusta Tampereen keskustassa saa metsämustikoita! Hiiteen kaikki miltäänmaistumattomat pensasmustikat, metsämustikoita niiden olla pitää.

Kaipaan lisäksi jumppaan! Ja kun puhun jumpasta, tarkoitan käytännössä kaikkea salilla käymistä (okei ehkä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin peruspainojen kanssa kikkailua). Salikäyntini harvenivat jo ennen poikkeusolojen alkamista, olin niin poikki töiden ja koulun myötä, että elämä oli mennyt pelkäksi selviytymiseksi. Poikkeusolojen alettua salille meneminen ei tuntunut hyvältä idealta eikä se tunnu oikein vieläkään. Olenkin pohtinut salijäsenyyteni irtisanomista, koska ei ole järkevää maksaa kuukausittain jostain, mitä ei käytä. Ja sinne pääsee aina takaisin.

Mutta ennen kaikkea kaipaan sellaista vapauden ja turvallisuuden tunnetta, jonka tämä pandemia on osittain vienyt. Vapautta tulla ja mennä, kuten itse tahtoo ja parhaalta tuntuu. Sitä, että Helsingin museot eivät tunnu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin Australia tai New York. Sellaista turvallisuutta, että jokainen kanssaihminen ja oven kahva ei ole potentiaalinen uhka, eikä bussissa viereen istuva ihminen aiheuta ahdistusta.

Mitä sinä kaipaat elämästä ennen poikkeusoloja?

Viime aikoina olen miettinyt

Sattuneesta syystä minulla on ollut viimepäivinä paljon aikaa olla ja ajatella.

Olen asettanut itseni oma-aloitteiseen karanteeniin, kuten suurin osa suomalaisista(toivottavasti). Nyt olen jo päässyt alussa päälle iskeneen ahdistuksen yli ja tilanne tuntuu ihan tavalliselta. Tai ei tavalliselta, mutta sellaiselta normaalilta, ettei se enää herätä sillä lailla tunteita suuntaan tai toiseen, kyllä te fiksuina ihmisinä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Olen miettinyt, täytyykö blogipostauksessa aivan välttämättä olla kuvia. Itselleni on aina ollut teksti tärkein, enkä laita kuville hirveästi painoarvoa itse lukiessani postauksia. Tietenkin fiilistelen kauniita kuvia siinä missä kuka tahansa muukin, mutta eniten etsin kuvista informaatiota siinä missä tekstistäkin. Kukkakimppu seitsemästä kuvakulmasta saa minut usein hieman tuhahtamaan, kun skrollaan kuvien ohi etsien tekstiä, sitä koko jutun juonta.

Pelko, huoli ja ahdistus ovat luonnollisesti olleet läsnä lähes jokaisessa päivässä. Mietityttää oma ja läheisten terveys, minunkin lähipiiriini kuuluu useita riskiryhmäläisiä ja läheisiä on pandemian pahimmissa paikoissa. Huoli toimeentulosta tulevaisuudessa, irtisanouduin töistäni ennen kaiken tämän alkua keskittyäkseni kouluun ja etsiäkseni harjoittelupaikan koulua varten. Mitä luulette, kuinka helppoa on löytää harjoittelupaikkaa lähitulevaisuudessa? Ja ymmärrän sen, monet yritykset tulevat kamppailemaan olemassaolostaan lähitulevaisuudessa, harjoittelijat eivät silloin ole ensimmäisenä mielessä.

Olen rajoittanut omaa median käyttöäni, en enää lue lehtien nettisivuja tai uutisia kuin kerran tai kaksi päivässä, koska huomaan, että jatkuva tietotulva koronasta aiheuttaa itselleni ahdistusta, joten olen todennut rajoittamisen välttämättömäksi tässä tilanteessa.
Sosiaalisen median rajoittaminen sen sijaan on kinkkisempi asia, koska samalla lailla siellä on hyvin paljon puhetta koronasta, mutta samalla siellä on hyvin paljon sisältöä kaikesta muusta ”normaalista” tai ”tavallisesta”, joka saa ajatukset muualle ja se on ainakin itselleni hyvin tervetullutta.

Huomaan myös, että minulle meinaa iskeä tarve ”suorittaa” tätä eristäytymistä, somessa tulee vastaan paljon juttuja, joissa ihmiset ovat alkaneet vuosikymmenen siivousprojekteihin, konmarittavat kaappejaan, tekevät kotijumppia, tekevät etätöitä ja valvovat samalla lasten koulunkäyntiä. Siitä tulee itsellekin välillä paineita jos jonkin moisia. Silloin täytyy vain vetää henkeä, ja muistuttaa itselle, että poikkeustilanteessa on täysin sallittavaa vain selviytyä. Tietenkin minullakin on hommat, jotka täytyy tehdä poikkeustilanteesta huolimatta, mutta niiden lisäksi ei tarvitse suorittaa vapaa-aikaakin.

Olen listannut itselleni kivoja asioita, joita haluan tehdä tässä eristäytymisen aikana pitääkseni oman pääkoppani kasassa. Olen aloittanut virkkaamaan itselleni uutta torkkupeittoa(johon löysin kaikki langat omista varastoista. Siitäs saitte kaikki, jotka olette kyseenalaistaneet suuren lankavaraston tarpeellisuuden). Aion pitää todellisen LOTR-elokuvamaratonin ja katsoa kaikki kolme pidennettyä elokuvaa putkeen yhden vuorokauden aikana.

Ajattelin kaivaa arkistoistani esille 90-luvun kotimaiset suosikkisarjat, Puhtaat valkeat lakanat, Ihmeidentekijät, Hynttyyt yhteen, Metsolat… Ja mitä antaisinkaan Bondi tuli taloon -DVD-kokoelmasta. Hitto, kun en tajunnut ostaa sitä aikoinaan. Metsolat löytyy muuten Areenasta, jos 90-luvun suomalainen laatuviihde kiinnostaa.

Olen myös aloittanut migreenilääkityksen. Viisi vuotta hoin kaikille ”Ei mulla ole migreeniä, mulla vain särkee päätä”. Ilmeisesti olin väärässä, kun neurologin tuomio oli ’Klassinen migreeni’. Estolääkitys on aloitettu ja nyt vain odottelen, että se alkaa potkia.

Olen käyttänyt paljon aikaa miettiessäni, että mitä kivaa keksisin itselleni vappuna koittavan 30-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ole keksinyt vielä mitään. Kaikki kiva tekeminen ja reissaaminen on kielletty(for obvious reason), eikä mikään tavarakaan oikein juuri nyt tunnu oikealta, että juuri tällä tavaralla haluan juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä.

En ole myöskään voinut olla pohtimatta, millainen maailma on tämän kriisin jälkeen, mutta niille ajatuksille ajattelin omistaa ihan oman postauksen.

Mitä teillä on ollut mielenpäällä viime aikoina?

Tavara. Materia. Paljon. Liikaa.

Minulla on liikaa tavaraa. Piste. End of Story.

Joskus saatan heittää asian vitsiksi ja kuitata asian sanomalla, ettei minulla ole liikaa tavaraa vaan liian vähän tilaa. (Kirjojen kohdalla tämä kuitenkin pitää paikkansa, ei ole liikaa kirjoja on vain liian vähän kirjahyllyjä.) Totuus kuitenkin on, että tavaraa on liikaa. Ja tavaramäärä on alkanut ahdistaa minua. Uskomatonta, mutta totta. Perhepiirissä minulla on maine hamsterina, keräilijänä ja jonkin sortin materialistina.

Tavaraahan on helppo hankkia, liiankin helppo. Sitä on tarjolla joka puolella. Se on halpaa, liiankin halpaa. Ja ainahan voi ostaa tavaraa, jota ei tarvitse, rahalla, jota ei oikeasti ole, jos mainoksia on uskominen.

Tavara on aikaisemmin edustanut minulle jonkinlaista turvallisuutta ja hyvää mieltä. Olin oppinut, että aina, jos on paha mieli tai ahdistaa, voi ostaa itselleen paremman mielen. Ostoksen ei ole tarvinnut olla suuri, akkainlehti, kynsilakka, kirja… Pienetkin asiat toimivat, kunhan voi ostaa itselleen jotain uutta ja kivaa. Joten tavaraa on kertynyt pieneen asuntoon varsin paljon. Ihan liikaa, ei ole kunnolla tilaa hengittää.

Silti luopuminen on tuntunut vaikealta.

Olen käsillätekijä ja askartelija, joten hyvin usein huomaan ajattelevani ”tästä voisi vielä tehdä jotain” tai ”tätä voidaan vielä tarvita”. Tiedä sitten, onko tuo ajatusmalli sisäsyntyinen vai vain äidiltä opittu, sillä äitini on aivan samanlainen. Joten nurkkani pursuavat ihan ”normaalien” asioiden lisäksi kaikenlaista epämääräistä roinaa, jolla ei ole minkäännäköistä funktiota, odottamassa inspiraatiota ja sitä hetkeä, kun ihan oikeasti alan toteuttaa kaikkia jo olemassa olevia ideoita.

38-neliöisestä yksiöstäni löytyy monen ihmisen tarpeiksi lankaa, kirjoja, elokuvia, lehtiä, astioita, suihkusaippuaa, muistikirjoja, lakanoita (paitsi aluslakanoita). Ainoastaan vaatteita minulla on niin vähän, että niitä ei meinaa oikein olla omiksikaan tarpeiksi. Toki suurin syy taitaa olla se, että lähes kaikki vaatteistani ovat niin loppuun kulutettuja, ettei niitä enää oikein kehtaisi pitää julkisilla paikoilla.

Liiasta tavarasta luopuminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, tai sitten vain teen asiasta liian monimutkaista. Marie Kondo ilmeisesti vain heittäisi iloa tuottamattomat tavarat roskin enempiä miettimättä, mutta mielestäni niin ei vain voi tehdä. Tai tietenkin voi, mutta se, kuinka järkevää se on, on sitten eri asia.

Haluaisin välttää tavaroiden roskiin heittämistä viimeiseen asti. Sisäinen viherpiipertäjäni ja maailmanparantajani sekä maailmantuskani irvistävät ajatukselle, että heittäisi tavaraa vain roskiin. Mutta samalla kaikkien poistettavien tavaroiden uudelleensijoituspaikka ei ole aivan yksiselitteisesti selvillä. Rahanarvoiset ehjät ja käyttökelpoiset on tietenkin helppo laittaa myyntiin, ne on myös helppo lahjoittaa parempaan käyttötarkoitukseen esimerkiksi Hope Ry:lle. Rikkinäiset ja roskat tietenkin roskiin. kierrätettävät asianmukaisiin keräyslaatikoihin.
Mutta entä sitten ne tavarat, joiden kohtalo ja loppusijoituspaikka on hankalammin päätettävissä? Esimerkiksi ne vaatteet, joissa on elastaania ja jotka eivät siten kelpaa kierrätyspuuvillan materiaaliksi. Mitä niille pitäisi tehdä? No, periaatteessa heittää roskiin poltettavaksi. Se ei tunnu oikealta tai järkevältä, mutta niin se vain menee.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, mikä määrä tavaraa on minulle sopivasti. Toistaiseksi olen päässyt vain siihen tulokseen, että nykyinen määrä on liikaa. Sopiva määrä löytynee jossain vaiheessa vähennysprojektin aikana, ja se varmasti riippuu asuinneliöistäkin.

Olen siis aloittamassa tavaroiden vähennysprojektin, tavoitteena on, että kun muutan tästä asunnosta seuraavaan, mukaan lähtee vain sellaisia tavaroita, jotka todella haluan säilyttää ja joille on ihan oikeasti käyttöä. Ja koska seuraavakin asuntoni tulee olemaan vuokra-asunto, niin on tietenkin sitä parempi, mitä pienempään asuntoon tavaroideni kanssa mahdun. En kuitenkaan ota paineita siitä, että minun olisi jotenkin pakko luopua X määrästä tavaraa. Minulla ei esimerkiksi pienintäkään halua kirjoistani, saan niistä valtavasti iloa ja pidän siitä, että voin hetkenä minä hyvänsä ottaa hyllystäni sen hetkiseen fiilikseen sopivaa lukemista. Enkä tiedä, miten mielekästä olisi vaikka myydä lankoja pois, sillä kuitenkin neulon paljon, joten niitä on mielestäni järkevintä vähentää neulomalla, ei myymällä/antamalla pois. Vaatteita voisi kyllä jälleen karsia, vaikka niitä ei paljoa olekaan. Huomaan käyttäväni aina samoja vaatteita, jotka kiertävät päältä pyykkiin, eivätkä juuri ehdi oleilla vaatekaapissa ja samalla on vaatteita, jotka eivät vain päädy päälle enää. Kiertoon siis, todennäköisesti vien niitä Hope Ry:lle, kuten tein viimekesänäkin.

Onko teillä ollut tai menossa parasta aikaa tavaranvähennysprojekteja?