*Lippu saatu työsuhde-etuna, henkilökuntalippuna
Kävin katsomassa lokakuun lopussa ensi-iltansa saaneen Matilda-musikaalin marraskuun puolivälissä.
Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia Matildan suhteen, Roald Dahl oli/on minulle kuuluisuudestaan ja legendaarisuudestaan huolimatta tuntematon kirjailija, ja ainut kosketukseni hänen tuotantoonsa oli Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas -elokuva vuodelta 2005. Eikä se jättänyt kummempaa muistijälkeä kuin että katsottu on.
Astelin teatterin saliin siis avoimin mielin ja ilman ennakko-odotuksia, kun tarina ei ollut ennestään tuttu. Sen kyllä tiesin ennakkoon, että musikaali on yllättävän synkkä lasten musikaaliksi.
Matilda on kyllä yllättävän tummasävyinen lasten musikaaliksi, mutta en sanoisi sitä liian pelottavaksi missään tapauksessa. Toki, aikuisen on hyvä pohtia, kuinka herkkä lapsi on, ennen kuin vie hänet katsomaan Matildaa, sali on kumminkin pimeä ja valot ja äänet näyttämöllä kovia.
Synkästä sävystään huolimatta Matilda on ihana, hurmaava, valloittava ja äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Jokainen näyttelijä lavalla toteuttaa roolinsa täydellisesti, mutta erityismaininta on silti annettava pääroolissa loistavalle Villa Murtaghille. Niin pieni ja nuori tyttö, ja millainen karisma! Aivan käsittämätöntä. Itsehän en samanikäisenä olisi ikimaailmassa suostunut astumaan lavalle 800 ihmisen eteen esiintymään.
Puvustuksen ja maskeerauksen mestariteoksena on mainittava Jani Karvinen rehtori Trunchbullin roolissa. Minulta tippui leuka lattiaan, kun tajusin, kuka esittää rehtori Trunchbullia, että se ihan todella on Jani Karvinen, joka oli minulle tuttu lähinnä Lidlin mainoksista. Ja millaisen suorituksen hän tekeekään kammottava ihmishirviönä, kammottavan loistavaa tai loistavan kammottavaa, miten kukakin haluaa asian ilmaista.
Matilda on myös ihailtavan monitasoinen, siitä saavat sekä lapset että aikuiset paljon irti ja monessa kohdassa lapset ja aikuiset nauravat samaan aikaan, mutta täysin eri asioille. Se, jos mikä on mielestäni oivan lapsille suunnatun hengentuotteen merkki, oli sitten kyse kirjasta, elokuvasta tai teatterista.
Lähdin teatterista täydellisen tunnekirjon läpikäyneenä, itkin, nauroin ja liikutuin, kuten vain teatterissa voi. Teatteri menee kyllä ihon alle erilailla kuin muu kulttuuri, ja olenkin iloinen, että teatterit saavat olla auki ja järjestää näytöksiä.
Musikaalin jälkeisenä päivänä, kun ei vielä huvittanut nousta uuteen päivään, kävin hakemassa kirjahyllystäni Matilda-kirjan, jonka olin suunnitellut lukevani ennen kuin näen musikaalin(mutta onneksi en ehtinyt) ja pötköttelin vielä kirjan parissa jokusen tunnin.
Sivumäärästään(244) huolimatta Matilda on varsin nopealukuinen kirja. Jälkikäteen olen iloinen, että näin ensin musikaalin ja luin sitten vasta kirjan, tarinat eroavat jonkin verran toisistaan ja musikaalin versio tarinasta miellytti itseäni enemmän. Mikä on harvinaista, sillä olen vannoutuneesti sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin siitä tehty elokuva. No, ehkä teatteri tekee tässä säännön vahvistavan poikkeuksen.
Jos ihan totta puhutaan, en ihan ymmärrä, mikä tekee Dahlin kirjasta klassikon. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä kirja varsinaisesti huono ollut. Odotin vain enemmän musikaalin perusteella.
Loppukaneettina totean, että menkää katsomaan Matilda Tampereen Työväen Teatteriin. Kirjan voitte jättää lukematta.