Avainsana: MeMyself&I

2022

Julkaistu tekijä Tiina

2021 ohi. Lusittu. Finito. Peräpeilissä. Kaputt. Förbi.  LUOJAN KIITOS. Ei hetkeäkään liian aikaisin.

Koska tänään eletään uuden vuoden ensimmäistä viikkoa, siis sitä perinteistä Uutta Alkua (minä sen sijaan en todellakaan ole uusi. Sama kyyninen kurppa kuin reilu viikko sitten), on aika listata tavoitteita ja toiveita vuodelle 2022. En tee perinteisiä uuden vuoden lupauksia, vaan olen omaksunut asenteen, että teen joka päivä parhaani ja se riittää. Mutta tavoitteita ja toiveita voi kyllä listata, kunhan pitää huolen, ettei elämä mene suorittamisen puolelle.

Koska ylitin kirkkaasti, suorastaan murskasin, viime vuodelle asettamani 52 kirjan lukutavoitteen (lopullinen lukema 58 luettua kirjaa), nostan tavoitteen kunnianhimoisesti 75 luettuun kirjaan vuonna 2022. Vuonna 2020 opettelin kuuntelemaan äänikirjoja, ja viime syksynä olen alkanut lukea E-kirjoja, joten lukurintamalla on käytössä kaikki aseet, lukupaikkoja on rajattomasti, kun vain on puhelin matkassa. Mikään ei silti voita perinteistä kovakantista printtikirjaa.

Helmet-lukuhaaste 2022 julkistettiin keskiviikkona 29.12. ja minä päätin lähteä selättämään sitä. Olen kyllä tiennyt Helmet-lukuhaasteesta jo siitä lähtien kun se lanseerattiin, mutta en ole koskaan aiemmin tarttunut siihen. Hiukan kyllä pelottaa, että haasteen myötä lukemisesta tulee suorittamista, mikä olisi ikävää, mutta joskus on otettava riskejä. Ja ainahan haasteen voi jättää kesken, jos homma meinaa karata suorittamisen puolelle.
Ja samaan syssyyn ajattelin myös suorittaa Helmet-elokuvahaasteen. Kun kerran aletaan, niin hypätään suoraan syvään päähän. 50 elokuvaa vuodessa, pitäisi olla helppo nakki. Kuuluisia viimeisiä sanoja.

Olen ajatellut, että vuosi 2022 voisi olla vuosi, jolloin käyn oopperassa. Edellisestä kerrasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 15 vuotta, joten on ihan korkea aika mennä uudelleen. Olen jo tovin tutkaillut lippuja Ilmajoen musiikkijuhlille Hiljaiset perivät maan -oopperaan, vielä pitäisi löytää halukas toveri lähtemään mukaan. Kuka sitä nyt yksin oopperaan. Jos ei löydy vapaaehtoisia, pakotan Äipän mukaan. Mitä muutakaan eläkeläinen tekisi kesäpäivänä?

Aion jatkaa uusien asioiden opettelua myös vuonna 2022, toivottavasti paremmalla menestyksellä kuin viime vuonna. En vieläkään osaa neuloa sukkia pyöröpuikoilla tai neuloa kirjoneuletta, enkä koristella ällistyttävän upeita pikkuleipiä. En myöskään osaa ranskaa, käyttää photoshopia tai editoida videoita. Paras aika aloittaa olisi ollut eilen, ja toiseksi paras on nyt.

Osallistuin vuosi sitten kansalaisopiston parin viikonlopun mittaiselle piirustuskurssille ja tykästyin piirtämiseen kyllä! Siis minä, joka en peruskoulussa saanut yhtäkään, en yhtä ainutta, kuvaamataidon työtä valmiiksi. Lukion pakollisella kuvaamataidon kurssilla piti tehdä syksyn aikana yhdeksän työtä, tämän kuultuaan äitini nauroi ja totesi, ettei tule tapahtumaan. Ihan puhtaalla kiukulla sain ne yhdeksän työtä valmiiksi. Ajoissa. En muistele tapahtumaa pahalla, vaan lähinnä pidän tuota hauskana muistona.
Mutta siis. Se piirtäminen. Ja itse asiassa kaikenlainen kuvataiteilu. Tuo piirustuskurssi sytytti jonkinlaisen palon töhertelyyn ja tässä kohtaa uskon täysin porttiteoriaan. Että piirtäminen on vain ”gateway drug” muihin taidemuotoihin. Katselen jo haaveillen esimerkiksi akryylimaaleja. Aion siis tänä vuonna piirtää ja kuvataiteilla enemmän ja rohkeammin.

Muutto olisi toivottavasti jälleen edessä, nykyistä asuntoa kyttäsin yli vuoden, seuraava löytyy toivottavasti nopeammin. Mitä pikemmin sen parempi. Vaikka muuttaminen ei mitään herkkua olekaan, se on tehtävä mikä on tehtävä.

Olen ajatellut, että tänä vuonna ottaisin takaisin käyttöön aiemmin minulle mieluisia tapoja ja rutiineja. Kuten esimerkiksi eväiden tekemisen töihin sen sijaan, että nappaisin työmatkalla kaupasta Kokkikartanon vihreän muovirasian tai kävisin työpaikan henkilöstöravintolassa syömässä. Työpaikan ravintolan ruoka on kyllä hyvää, ja seura erinomaista, mutta hintojen nousu vuodenvaihteessa nosti hinnat jonkin henkisen kynnyksen yli, joten olen ajatellut, että kävisin siellä jatkossa vain kun siellä on joko erityisen hyvää ruokaa tai ruokaa, jota en viitsi(tai osaa) itse tehdä.
Lisäksi olen päättänyt, että alan taas lakata kynsiäni. Vielä ennen pandemiaa kynteni olivat lakatut 98% ajasta, lakkasin kynnet parin-kolmen päivän välein, vaihdoin lakat heti, kun kärjissä näkyi vähänkään kulumaa. Pandemian alettua olin niin syvällä työuupumuksen syövereissä, ettei kynsien lakkaaminen vain kotona makaamista varten huvittanut, ja niin tapa vain jäi. Lakkasin kynnet vihdoin uudeksi vuodeksi ja olo oli heti erilainen, skarpimpi. Kuin olisi löytänyt jotain, joka oli ollut pitkään kadoksissa.

Aion tänä vuonna jatkaa hyväksi havaitsemallani tiellä ja jatkaa askelien ottamista kohti unelmieni saavuttamista. Tein viime vuonna paljon ajatustyötä siitä, millaista elämää haluan elää ja mitä osia kuuluu minulle mielekkääseen elämään. Nyt olisi aika edistää niitä asioita ihan konkreettisesti elämässä ja arjessa, mikä on, myönnettäköön, hiukan pelottavaa. Kuten sanotaan, tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Okei, vahvat sanavalinnat, mutta pointti pätee. Vaikka nykytilanne olisi epätyydyttävä, on se kuitenkin turvallisempi kuin jokin uusi ja tuntematon. Mutta Matildaa lainatakseni: ”Mutta vain minä itse voin tarinaa muuttaa, kukaan muu kuin minä ei voi suuntaa vaihtaa, joskus on pakko olla pikkuisen tuhma”.

2021

Julkaistu tekijä Tiina

Hetken mietin, kannattaako edes listata mitään toiveita ja tavoitteita uudelle vuodelle edellisen ollessa yhtä pyörremyrskyä pyörremyrskyn jälkeen. 2020 todisti, että mitä tahansa voi todella tapahtua. Eikä vuosi 2021 alkanut hyvissä merkeissä yhden parhaista ystävistäni kuollessa liikenneonnettomuudessa heti vuoden alkajaisiksi.

Mikään vuosi sitten miettimistäni asioista ei tainnut toteutua. Lähimmäksi taisin päästä lukutavoitettani, kun viime vuoden aikana luin tai kuuntelin 46 kirjaa.
Päätin kuitenkin rohkaista mieleni ja kirjata toiveita ja tavoitteita myös vuodelle 2021, koska yrittänyttä ei laiteta (Niin, laiteta minne? Sanonta, jota en ymmärrä).

Edelleen pidän tavoitteenani lukea tai kuunnella 52 kirjaa vuoden aikana. Viime vuonna jäin hiukan tuosta tavoitteesta, joten pidän 52 kirjaa hyvinkin realistisena tavoitteena. Tarkoitukseni on valmistua keväällä, joten loppuvuonna on sitten aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita en ole voinut lukea opiskelujen aikana. Minulla on ollut henkinen lukko vapaa-ajalla lukemisessa, en ole pystynyt lukemaan, koska koko ajan on ollut tunne, että pitäisi lukea kouluun ja opiskeluun liittyviä kirjoja kaunokirjallisuuden sijaan. Jospa opintojen loppuunsaattaminen aukaisisi tuon lukon.

Sattuneesta syystä viime vuonna aika läheisten ja ystävien kanssa oli kortilla. Tänä vuonna tahdonkin erityisesti panostaa ajan viettoon ja yhteydenpitoon läheisten ja ystävien kanssa. Tuoksuvatukka, Neiti A ja Pampale varokoon, tädillä on halipula. Eikä sisaruksetkaan ole turvassa. Kavereista puhumattakaan. Teitä on varoitettu.

Tästäkin kirjoitin jo vuosi sitten, mutta haluaisin saada luotua säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen rytmin ja rutiinin. Yleensä alan kirjoittaa päiväkirjaa voidessani henkisesti huonosti, kirjoittaminen on hyvä tapa sanoittaa ja siten käsitellä ahdistusta. Olen kuitenkin aina tuhonnut nuo päiväkirjat heti, kun olo on helpottanut ja tasaantunut. En ole halunnut muistella, kuinka paha olla sitä onkaan joskus ollut. Mutta joskus ajattelen, että voisi olla kiva voida palata niihin ihan tavallisiin tunnelmiin ja ajatuksiin.

Kävin vuoden viimeisenä päivä leikkauttamassa hiuksistani kymmenisen senttiä pois huonokuntoisten latvojen muodossa. Jäljelle jäi silti itseäni lainaten ”saatanallinen työmaa”, mutta olkoon näin toistaiseksi. Tänä vuonna voisin opetella tekemään hiuksilleni edes jotain. Taitoni hiustenlaitossa ovat parhaimmillaankin alkeelliset. Voisi parantaa sietokykyä, jos osaisi muutakin kuin perusponnarin ja valkkinutturan.

Haluaisin päästä muuttamaan kivaan asuntoon tänä vuonna. Nykyisestä asunnostani ei ole näiden 3,5 vuoden aikana muodostunut Kotia, ja muutenkin aikani on tullut kyseisessä asunnossa täyteen. Ideaalia olisi, jos uusi asunto löytyisi aika välillä toukokuu-heinäkuu, koska kesällä on keskimäärin kivempaa muuttaa kuin talvella.
Poikkeusvuosi vain korosti kuinka tärkeä asia asunto, joka tuntuu kodilta ja jossa on hyvä olla, todella on.

Haluaisin opetella tänä vuonna uusia taitoja, isoja tai pieniä. Neulomaan sukkia pyöröpuikoilla, kirjoneuleita, piirtämään, koristelemaan mielettömiä pikkuleipiä. Olen keskimäärin varsin huono opettelemaan uusia asioita, hermoni kärähtävät välittömästi, jos en ohjeen lukemisen tai katsomisen jälkeen välittömästi saa aikaan täydellistä jälkeä. Tämän takia jätän monesti kiinnostavia asioita kokeilematta ja tekemättä. Kymmenisen vuotta olen haaveillut kirjoneuleista, mutta en ole uskaltanut kokeilla, jos ei tulekaan täydellistä.

Toivoisin myös tänä vuonna löytäväni rohkeuden ottaa konkreettisia askeleita unelmieni toteuttamista kohti. Sitä, mitä ne ovat, en vielä tiedä. Ne askeleet siis. Unelmat ovat kyllä selvillä. Monia asia riippuu vielä monesta muusta asiasta, täytyy ensin odottaa ja katsoa, miten hommat lähtevät rullaamaan.

Kuten vuosi sitten, myös tänä vuonna haluan kirjoittaa enemmän. Sanat ja kirjoittaminen ovat minulle ehkä kaikkein rakkain harrastus, joten tänä vuonna haluan erityisesti panostaa niihin. Kirjoittaa, enkä vain suunnitella ja haaveilla kirjoittamisesta. Toistaiseksi alku ei ole vahva, tämän kirjoituksen piti ilmestyä jo heti vuoden vaihteessa. Noh, tuli pari muuttujaa.

Tällaisilla suunnitelmilla vuoteen 2021, vuoden päästä selviää, kuinka hyvin onnistun suunnitelmissani.

26.3.2015

Julkaistu tekijä Tiina

Silloinkin oli torstai.

Tiet olivat jo sulia ja kuivia, mutta lunta oli kuitenkin vielä paikoittain maassa.

Lähtiessä riitelin äitini kanssa, että jos hän tunkee itsensä mukaan, minä en mene ollenkaan. Menin yksin.

Ajoin lapsuudenkodistani noin 60 kilometriä lähimpään isompaan kaupunkiin yksityiselle lääkäriasemalle.

Itkin vastaanotolla tunnin pahaa oloani.

Kävelin ulos kädessäni kaksi reseptiä ja sairaslomatodistus koodilla F33.1. Parin kuukauden päästä tuo koodi saisi kaverikseen F41.1.

Kotimatkalla kävin tuossa isommassa kaupungissa apteekissa, ettei minun tarvitsisi käydä kotikaupunkini apteekissa. Jatkossa äiti kävisi puolestani apteekissa.

Tasan viisi vuotta sitten jäin sairaslomalle mielenterveydellisistä syistä. Diagnoosina ensin Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso ja myöhemmin myös Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

En osaa päättää, onko tuosta päivästä jo viisi vuotta vai vasta viisi vuotta. Viisi vuotta tuntuu samaan aikaan sekä pitkältä että lyhyeltä ajalta.

Muistan edelleen sen pesän, jonka rakensin äitini tv-huoneen sohvan nurkkaan, koska en saanut nukuttua sängyssä unettomuuden kestettyä jo useamman kuukauden.

Muistan sen unettomuudesta johtuneen humalaisen olon.

Muistan, että Masterchef Australia oli ainoa asia, joka sai minut syömään edes jotenkin oikeaa ruokaa.

Muistan, etten halunnut tavata ketään tai puhua kenellekään, eristäydyin täysin. Ja samalla toivoin, että minuun oltaisi oltu yhteydessä. Että joku kysyisi mitä kuuluu, vaikka vastausta minulla ei olisi ollut antaakaan.

Muistan, kuinka ärsyyntynyt ja lyhytpinnainen olin. Täysin mitättömätkin asiat aiheuttivat raivon ja ahdistuksen, joka salpasi hengityksen. Keho muistaa tuon tunteen edelleen.

Viiden vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä minulta meni pilalle joitain ystävyyssuhteita, jotka katkesivat, kun eristäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista, eivätkä ne ole palautuneet sittemmin. Ensin en osannut lähestyä etääntyneitä, kerran niin läheisiä ystäviä ja kun aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi se muuttuu.

Viisi vuotta sitten ajattelin, että tämä on niin suuri häpeä, että tästä en voi koskaan kenellekään kertoa, sillä jos sen teen, en tule koskaan pääsemään epäkelvon ihmisen leimasta eroon. Tänään olen sitä mieltä, etten suostu leimattavaksi, sillä minä olen enemmän kuin osieni summa.

Viisi vuotta sitten tämä päivä tuntui utopialta. Tai ei edes siltä, sillä viisi vuotta sitten en pystynyt ajattelemaan elämää viittä vuotta eteenpäin, tulevaisuutta ei ollut. Oli vain suunnaton epäonnistuminen ja häpeä.

Viisi vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, miten paljon paremmin tunnen itseni, kun olen kolme vuotta istunut terapiassa tutustumassa itseeni, purkamassa vanhoja ajatusmalleja ja rakentamassa uusia tilalle. En voinut kuvitellakaan miten vapauttavaa on olla vain minä, tällaisena kuin olen, sen sijaan että yrittäisin olla jotain, mitä kuvittelen, että minun täytyy olla, että minusta pidettäisiin. Voi, kun olisin silloin tiennyt, että ne läheisimmät ja tärkeimmät tykkäävät tästä uudestakin ja samalla oikeammasta minästä. Ehkä minusta ei saa enää ehjää, mutta japanilainen Kintsugi on lohdullinen käsite ja filosofia. Saatan olla rikkinäinen, mutta kullalla korjattu ja siksi entistä arvokkaampi.

Tervetuloa

Julkaistu tekijä Tiina

Olen Tiina. 28-vuotias. Sisko. Tytär. Täti. Ystävä. Kaveri. Opiskelija. Työntekijä. Kirjoittaja. Lukija. Pohtija. Haaveilija. Suunnittelija. Tekijä.

Kirjoitin aiemmin blogia toisaalla, mutta erinäisen elämänvaiheen pyörteissä kirjoitusinto katosi. Pitkän hiljaiselon jälkeen kirjoitusinto alkoi kuitenkin palailla pikkuhiljaa ja samalla kävi selväksi, ettei vanha blogini enää vastannut sitä mielikuvaa, jota siltä tahdoin. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että vanhan blogini muokkaaminen sellaiseen kuosiin, johon tahtoisin, olisi paljon suurempi projekti kuin aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä. Joten tässä sitä ollaan.

Näin alkuun ajattelin, että olisi hauskaa kertoa itsestäni jokunen satunnainen faktan taustatiedoksi.

Liikutun katsoessani Masterchef Australiaa, itken niin ilosta, surusta kuin myötätunnostakin. Australian Masterchef on ainoa versio Masterchefista, jota seuraan. Ohjelma on niin positiivinen, kannustava ja inspiroiva, että samanlaisia toivoisi olevan useampiakin. Kilpailijat laittavat kaikkensa peliin(ja kannustavat ja tsemppaavat toisiaan!) ja heidän tunteensa välittyvät kotisohvallekin niin voimakkaasti, että itku ja nauru ovat herkässä.

Opiskelen tällä hetkellä kolmatta järkevää/oikeaa tutkintoani(koska täytyy olla oikea ammatti, ei voi olla vain kirjoittaja), ehkä neljäs tai viides ovat jo jotain luovaa ja hauskaa. Se ensimmäinen järkevä oli hierojan ammattitutkinto, toinen liiketalouden perustutkinto(eli merkonomi) ja tällä hetkellä opiskelen tradenomiksi.

Haluan ehdottomasti vielä opiskella myös luovempia asioita, ainakin kirjoittamista ja valokuvaamista. Molempiin on onneksi Tampereella hyvät mahdollisuudet. Yksi haaveistani olisi joskus tulevaisuudessa saada osa elannostani luovilla hommilla.

En ole eläinrakas, mutta mielestäni valkohaissa ja miekkavalaissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Katson kaikki tv:stä tulevat dokumentit ja tahtoisin nähdä molemmat luonnossa. En vain ole täysin perillä esimerkiksi valassafareiden eettisyydestä. Sen tiedän, etten halua olla missään tekemisissä enkä tukea näitä vesipuistoja, jossa on miekkavalaita ahtaissa altaissa. Tilikum-dokumentti on nähty ja se vain vahvisti tätä päätöstä.

Vapaa-ajallani tykkään todella paljon tehdä käsitöitä, ja läheiseni saavatkin yleensä nauttia(tai ”nauttia”) itsetehdyistä lahjoista. Lempilajini on neulominen, mutta parin viimevuoden aikana olen myös innostunut virkkaamisesta ja toiveissa on opetella pian myös ompelemaan.

Olen addiktioon taipuvainen luonne, ja olenkin varma, että jos olisin koskaan saanut esimerkiksi alkoholista samanlaiset kiksit kuin saan esimerkiksi elokuvista, kirjoista, jääkylmästä Coca-Colasta tai niistä käsitöistä, olisin jonkinlainen päihteiden väärinkäyttäjä.

Rakastan tarinoita, kirjoja, elokuvia, tv-sarjoja. Kirjoissa tarinat ja tunnelma rakennetaan sanoilla, välimerkeillä, lauseilla, virkkeillä, kirjoittajan ja lukijan mielikuvituksella. Elokuvat ja tv-sarjat perustuvat käsikirjoitukseen, mutta tarina kerrotaan näyttelijöiden, lavastuksen, ja musiikin avulla.

En inhoa mitään yhtä suurella pieteetillä kuin siivoamista, mutta pidän asioiden järjestelemisestä. Esimerkiksi Hama-helmien lajittelu väreittäin on äärimmäisen rentouttavaa ja meditatiivista.

Ihmiseksi, joka vihaa siivoamista tuhannen auringon voimalla, minulla on hämmentävän paljon kaikkia mahdollisia siivousaineita ja –tarvikkeita. Löytyy omat purkit ja putelit kaikille mahdollisille pinnoille muovimatosta hellan kautta peileille.

Vuosien, yli vuosikymmenen, jälkeen olen innostunut jälleen joulusta. En missään nimessä ole sellainen jouluhullu, joka alkaa kuunnella joululauluja jo ennen juhannusta ja purkaa joulukoristeet vasta vappuna. Olen kuitenkin saattanut ostaa seuraavan vuoden joululahjan joulupäivänä klo 00:30… Puolustuksekseni sanottakoon, että oli toimittava heti, koska ei ollut takeita, että olisin saanut enää myöhemmin haluamaani tavaraa.  Sisarusten lasten myötä, joulu on luonnollisesti saanut uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Joulussa tärkeintä minulle on hyvä ruoka ja yhdessäolo perheen kanssa. Ironisesti kyllä en pidä perinteisistä jouluruoista sitten niin yhtään. Kinkku? Juu ei tule tapahtumaan. Perinteiset laatikot? Hyiyäkensyö. Kalat? En koske. Rosolli? Jääpähän muille enemmän.

Olen iltavirkku ja aamutorkku. Olen virkeimmilläni siinä iltakahdeksasta eteenpäin, ja tästä johtuen nukkumaanmeno usein venähtää liian myöhäiseksi ja aamuherätykset ovat aina tuskaisia. Luontaisen rytmini mukaan menisin nukkumaan siinä puolilta öin-yhdeltä ja heräisin 9-10 aikaan. Ei ole 8-16 -arkirytmi minua varten, ei.

Omistan Harry Potter -kirjasarjan tällä hetkellä kokonaisena kolmella eri kielellä, suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi sekä yhden osan saksaksi. Haaveeni on omistaa kirjasarja kokonaisuutena kaikilla osaamillani kielillä.

Kuten yllä mainittu varmasti vihjaa, olen keräilijäluonne. Tahdon aina täydellisen sarjan, ja minua jää vaivaamaan, jos en sitä onnistu saamaan. Tämä pätee aika lailla kaikkeen, tahdon kirjasarjani kokonaisina (ja samoina/yhtenäisinä painoksina, edelleen, vuosia myöhemmin, risoo, että Laila Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjasta puuttuu kaksi osaa), pääsiäisenä tahdon Kinder-munien ”pääsarjan” täydellisenä, vaikka en keksi niille saakelin leluille edes mitään käyttöä, mutta koska kinderit kuuluvat pääsäiseen ja kun sen ensimmäisen lelun saa, niin sitten täytyy saada loputkin. Koska vajaa tai keskeneräinen sarja ei sovi minun pirtaani.

 

Joten, tervetuloa lukemaan ja seuraamaan. Toivottavasti viihdytte.  Hiukan täällä on vielä hommat kesken, noin niin kuin ulkonäöllisesti, mutta ei anneta sen häiritä.