Kategoria: Yleinen

2022

Julkaistu tekijä Tiina

2021 ohi. Lusittu. Finito. Peräpeilissä. Kaputt. Förbi.  LUOJAN KIITOS. Ei hetkeäkään liian aikaisin.

Koska tänään eletään uuden vuoden ensimmäistä viikkoa, siis sitä perinteistä Uutta Alkua (minä sen sijaan en todellakaan ole uusi. Sama kyyninen kurppa kuin reilu viikko sitten), on aika listata tavoitteita ja toiveita vuodelle 2022. En tee perinteisiä uuden vuoden lupauksia, vaan olen omaksunut asenteen, että teen joka päivä parhaani ja se riittää. Mutta tavoitteita ja toiveita voi kyllä listata, kunhan pitää huolen, ettei elämä mene suorittamisen puolelle.

Koska ylitin kirkkaasti, suorastaan murskasin, viime vuodelle asettamani 52 kirjan lukutavoitteen (lopullinen lukema 58 luettua kirjaa), nostan tavoitteen kunnianhimoisesti 75 luettuun kirjaan vuonna 2022. Vuonna 2020 opettelin kuuntelemaan äänikirjoja, ja viime syksynä olen alkanut lukea E-kirjoja, joten lukurintamalla on käytössä kaikki aseet, lukupaikkoja on rajattomasti, kun vain on puhelin matkassa. Mikään ei silti voita perinteistä kovakantista printtikirjaa.

Helmet-lukuhaaste 2022 julkistettiin keskiviikkona 29.12. ja minä päätin lähteä selättämään sitä. Olen kyllä tiennyt Helmet-lukuhaasteesta jo siitä lähtien kun se lanseerattiin, mutta en ole koskaan aiemmin tarttunut siihen. Hiukan kyllä pelottaa, että haasteen myötä lukemisesta tulee suorittamista, mikä olisi ikävää, mutta joskus on otettava riskejä. Ja ainahan haasteen voi jättää kesken, jos homma meinaa karata suorittamisen puolelle.
Ja samaan syssyyn ajattelin myös suorittaa Helmet-elokuvahaasteen. Kun kerran aletaan, niin hypätään suoraan syvään päähän. 50 elokuvaa vuodessa, pitäisi olla helppo nakki. Kuuluisia viimeisiä sanoja.

Olen ajatellut, että vuosi 2022 voisi olla vuosi, jolloin käyn oopperassa. Edellisestä kerrasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 15 vuotta, joten on ihan korkea aika mennä uudelleen. Olen jo tovin tutkaillut lippuja Ilmajoen musiikkijuhlille Hiljaiset perivät maan -oopperaan, vielä pitäisi löytää halukas toveri lähtemään mukaan. Kuka sitä nyt yksin oopperaan. Jos ei löydy vapaaehtoisia, pakotan Äipän mukaan. Mitä muutakaan eläkeläinen tekisi kesäpäivänä?

Aion jatkaa uusien asioiden opettelua myös vuonna 2022, toivottavasti paremmalla menestyksellä kuin viime vuonna. En vieläkään osaa neuloa sukkia pyöröpuikoilla tai neuloa kirjoneuletta, enkä koristella ällistyttävän upeita pikkuleipiä. En myöskään osaa ranskaa, käyttää photoshopia tai editoida videoita. Paras aika aloittaa olisi ollut eilen, ja toiseksi paras on nyt.

Osallistuin vuosi sitten kansalaisopiston parin viikonlopun mittaiselle piirustuskurssille ja tykästyin piirtämiseen kyllä! Siis minä, joka en peruskoulussa saanut yhtäkään, en yhtä ainutta, kuvaamataidon työtä valmiiksi. Lukion pakollisella kuvaamataidon kurssilla piti tehdä syksyn aikana yhdeksän työtä, tämän kuultuaan äitini nauroi ja totesi, ettei tule tapahtumaan. Ihan puhtaalla kiukulla sain ne yhdeksän työtä valmiiksi. Ajoissa. En muistele tapahtumaa pahalla, vaan lähinnä pidän tuota hauskana muistona.
Mutta siis. Se piirtäminen. Ja itse asiassa kaikenlainen kuvataiteilu. Tuo piirustuskurssi sytytti jonkinlaisen palon töhertelyyn ja tässä kohtaa uskon täysin porttiteoriaan. Että piirtäminen on vain ”gateway drug” muihin taidemuotoihin. Katselen jo haaveillen esimerkiksi akryylimaaleja. Aion siis tänä vuonna piirtää ja kuvataiteilla enemmän ja rohkeammin.

Muutto olisi toivottavasti jälleen edessä, nykyistä asuntoa kyttäsin yli vuoden, seuraava löytyy toivottavasti nopeammin. Mitä pikemmin sen parempi. Vaikka muuttaminen ei mitään herkkua olekaan, se on tehtävä mikä on tehtävä.

Olen ajatellut, että tänä vuonna ottaisin takaisin käyttöön aiemmin minulle mieluisia tapoja ja rutiineja. Kuten esimerkiksi eväiden tekemisen töihin sen sijaan, että nappaisin työmatkalla kaupasta Kokkikartanon vihreän muovirasian tai kävisin työpaikan henkilöstöravintolassa syömässä. Työpaikan ravintolan ruoka on kyllä hyvää, ja seura erinomaista, mutta hintojen nousu vuodenvaihteessa nosti hinnat jonkin henkisen kynnyksen yli, joten olen ajatellut, että kävisin siellä jatkossa vain kun siellä on joko erityisen hyvää ruokaa tai ruokaa, jota en viitsi(tai osaa) itse tehdä.
Lisäksi olen päättänyt, että alan taas lakata kynsiäni. Vielä ennen pandemiaa kynteni olivat lakatut 98% ajasta, lakkasin kynnet parin-kolmen päivän välein, vaihdoin lakat heti, kun kärjissä näkyi vähänkään kulumaa. Pandemian alettua olin niin syvällä työuupumuksen syövereissä, ettei kynsien lakkaaminen vain kotona makaamista varten huvittanut, ja niin tapa vain jäi. Lakkasin kynnet vihdoin uudeksi vuodeksi ja olo oli heti erilainen, skarpimpi. Kuin olisi löytänyt jotain, joka oli ollut pitkään kadoksissa.

Aion tänä vuonna jatkaa hyväksi havaitsemallani tiellä ja jatkaa askelien ottamista kohti unelmieni saavuttamista. Tein viime vuonna paljon ajatustyötä siitä, millaista elämää haluan elää ja mitä osia kuuluu minulle mielekkääseen elämään. Nyt olisi aika edistää niitä asioita ihan konkreettisesti elämässä ja arjessa, mikä on, myönnettäköön, hiukan pelottavaa. Kuten sanotaan, tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Okei, vahvat sanavalinnat, mutta pointti pätee. Vaikka nykytilanne olisi epätyydyttävä, on se kuitenkin turvallisempi kuin jokin uusi ja tuntematon. Mutta Matildaa lainatakseni: ”Mutta vain minä itse voin tarinaa muuttaa, kukaan muu kuin minä ei voi suuntaa vaihtaa, joskus on pakko olla pikkuisen tuhma”.

2021 Tilinpäätös

Julkaistu tekijä Tiina

Jos vuosi 2020 oli huono, niin 2021 on ollut aivan hanurista. En jää kaipaamaan, kun 2021 jää elämän taustapeiliin.

Vaikka uusi työpaikka on vuoden ehdoton kohokohta, ei se yksin riitä läheskään tasaamaan ystävän kuolemaa, katkenneita ihmissuhteita, epäonnistunutta muuttoa asuntoon, josta ei tulekaan pitkäaikaista kotia, vaikka niin luulin tai edellisen työpaikan epäkohtia, jotka vaikuttivat kaikkeen jaksamiseen henkilökohtaisessakin elämässä.

Jos vertaan vuoden tapahtumia siihen, mitä kirjoitin helmikuussa, niin yllättävän moni asia, joista tuolloin kirjoitin, on tapahtunut. Olin ihan varma, etten ole tehnyt yhtään niistä asioista, joita olin aiemmin listannut. Työ on vienyt sen verran tehokkaasti aikaa ja energiaa tänä vuonna. Joku saattaisi sanoa jotain burnoutin mahdollisuudesta, mutta en minä. Tietenkään. Denials i a river in Egypt.

Muutin uuteen asuntoon, mutta erinäisistä syistä johtuen, ei tästä asunnosta tullut minulle pitkäaikaista kotia. Metsästin ja kyttäsin tätä asuntoa reippaasti yli vuoden, toivottavasti seuraava unelma-asunto tulee vastaan nopeammin.

Aloitin säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen, ja myös tietoisesti lopetin sen, koska totesin, etten edes halua kirjoittaa kaikkea tänä vuonna tapahtunutta muistiin. Joidenkin asioiden on hyvä jäädä peräpeiliin ja kadota tomupilveen, kaikkea ei tarvitse muistaa eikä muistella.

Aika läheisten ja ystävien kanssa oli tänäkin vuonna kortilla, koska kulkutauti ja elämä. Parasta ystävääni en tainnut nähdä koko vuonna, mikä tarkoittaisi, etten ole nähnyt häntä puoleentoista vuoteen. Järkyttävää. Puhelinlinjat ovat sentään käyneet kuumina, yhteyttä on pidetty yllä. Yksi parhaista ystävistäni tosiaan kuoli tammikuussa, ihan uskomatonta, että kohta siitäkin tulee vuosi. En ole vielä saanut poistettua yhteystietoa puhelimesta, ja moneen kertaan olen ottanut puhelimen käteen laittaakseni viestiä. Joka kerta on hirveä isku, kun muistaa, ettei ystävä enää ole vastaanottamassa viestiä.
Mutta hätä ei ole tämän näköinen, olen myös herättänyt uudelleen henkiin vanhoja ystävyyssuhteita. Se, jos mikä on ekologista. Ottaa vanhat ystävät uudelleen käyttöön sen sijaan, että koko ajan hankkisi uusia.

En opetellut uusia tukkatempuja, pese-ja-pidä-mallilla mennään. Jotain vois olla hyvä keksiä.

Saavutin tälle vuodelle asettamani lukutavoitteen, tätä kirjoittaessani ole kirjanpitoni mukaan lukenut 56 kirjaa tänä vuonna ja pikkuisen elättelen toivetta, että saisin luvuksi 60 vielä ennen kuin vuosi vaihtuu. Yhtä kaikki, aion julistaa suorastaan murskanneeni 52 kirjan lukutavoitteeni.

Uusia taitojakin opettelin, öööh, en ainuttakaan. Se siis täytyy laittaa tämän tilinpäätöksen siirtovelkoihin (vai siirtosaamisiin? En ole kirjanpitäjä, eikä minusta sellaista tule, joten ihassama). Paitsi että, osallistuinhan minä viime tammikuussa kansalaisopiston järjestämälle parin viikonlopun piirustuskurssille. Se lasketaan uuden opettelemiseksi. Tämä kohta ei siis ollut ihan täysi floppi.

Löysin rohkeuden ottaa konkreettisia askelia kohti unelmieni toteuttamista! Pieniä, horjuvia, vauvan ensiaskeleita, mutta askeleita yhtä kaikki! Ihan vielä en ole valmis puhumaan julkisesti näistä askelista, mutta ehkäpä jo ensivuonna olen.

Tämä vuosi on koetellut minua monella rintamalla, ja jopa hiukan yllättyneenä voin todeta, ettei se kuitenkaan murtanut minua. Kyllä, moneen kertaan on tuntunut niin pahalta, että sekunti tuntuu tunneilta ja on tuntunut pahalta hyvin pitkiä aikoja, mutta kertaakaan en ole pelännyt mielenterveyteni puolesta. Olen kauan pelännyt huonoja päiviä ja huonoja hetkiä merkkeinä jostain kamalammasta. Mutta en tänä vuonna. Tänä vuonna olen antanut asioiden tuntua pahalta niin kauan kuin ne tuntuvat pahalta ja sitten antanut niiden mennä, kun ne eivät tunnu enää pahalta. Tämä oivallus pääsi yllättämään minut tänä syksynä, kun tuntui erityisen pahalta, etten pelännytkään mitään pahempaa.

Olen myös oppinut, että minä saan asettaa rajoja. Ettei ole vain minun tehtäväni joustaa, vaieta ja niellä asioita. Se on ollut yhtä aikaa sekä hiukan pelottavaa että äärimäisen vapauttavaa. Luopua kunnollisen pikkuporvarillisen elämän larppaamisesta ja tavoittelusta ja todeta, ettei se koskaan ole ollut minua varten tai erityisen tavoiteltava asia. Kauan yritin ja tunsin huonommuutta. Mutta vika ei tainnutkaan olla koskaan minussa. Aika radikaali ajatus.

Parempaa vuotta 2022 kaikille.

2021

Julkaistu tekijä Tiina

Hetken mietin, kannattaako edes listata mitään toiveita ja tavoitteita uudelle vuodelle edellisen ollessa yhtä pyörremyrskyä pyörremyrskyn jälkeen. 2020 todisti, että mitä tahansa voi todella tapahtua. Eikä vuosi 2021 alkanut hyvissä merkeissä yhden parhaista ystävistäni kuollessa liikenneonnettomuudessa heti vuoden alkajaisiksi.

Mikään vuosi sitten miettimistäni asioista ei tainnut toteutua. Lähimmäksi taisin päästä lukutavoitettani, kun viime vuoden aikana luin tai kuuntelin 46 kirjaa.
Päätin kuitenkin rohkaista mieleni ja kirjata toiveita ja tavoitteita myös vuodelle 2021, koska yrittänyttä ei laiteta (Niin, laiteta minne? Sanonta, jota en ymmärrä).

Edelleen pidän tavoitteenani lukea tai kuunnella 52 kirjaa vuoden aikana. Viime vuonna jäin hiukan tuosta tavoitteesta, joten pidän 52 kirjaa hyvinkin realistisena tavoitteena. Tarkoitukseni on valmistua keväällä, joten loppuvuonna on sitten aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita en ole voinut lukea opiskelujen aikana. Minulla on ollut henkinen lukko vapaa-ajalla lukemisessa, en ole pystynyt lukemaan, koska koko ajan on ollut tunne, että pitäisi lukea kouluun ja opiskeluun liittyviä kirjoja kaunokirjallisuuden sijaan. Jospa opintojen loppuunsaattaminen aukaisisi tuon lukon.

Sattuneesta syystä viime vuonna aika läheisten ja ystävien kanssa oli kortilla. Tänä vuonna tahdonkin erityisesti panostaa ajan viettoon ja yhteydenpitoon läheisten ja ystävien kanssa. Tuoksuvatukka, Neiti A ja Pampale varokoon, tädillä on halipula. Eikä sisaruksetkaan ole turvassa. Kavereista puhumattakaan. Teitä on varoitettu.

Tästäkin kirjoitin jo vuosi sitten, mutta haluaisin saada luotua säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen rytmin ja rutiinin. Yleensä alan kirjoittaa päiväkirjaa voidessani henkisesti huonosti, kirjoittaminen on hyvä tapa sanoittaa ja siten käsitellä ahdistusta. Olen kuitenkin aina tuhonnut nuo päiväkirjat heti, kun olo on helpottanut ja tasaantunut. En ole halunnut muistella, kuinka paha olla sitä onkaan joskus ollut. Mutta joskus ajattelen, että voisi olla kiva voida palata niihin ihan tavallisiin tunnelmiin ja ajatuksiin.

Kävin vuoden viimeisenä päivä leikkauttamassa hiuksistani kymmenisen senttiä pois huonokuntoisten latvojen muodossa. Jäljelle jäi silti itseäni lainaten ”saatanallinen työmaa”, mutta olkoon näin toistaiseksi. Tänä vuonna voisin opetella tekemään hiuksilleni edes jotain. Taitoni hiustenlaitossa ovat parhaimmillaankin alkeelliset. Voisi parantaa sietokykyä, jos osaisi muutakin kuin perusponnarin ja valkkinutturan.

Haluaisin päästä muuttamaan kivaan asuntoon tänä vuonna. Nykyisestä asunnostani ei ole näiden 3,5 vuoden aikana muodostunut Kotia, ja muutenkin aikani on tullut kyseisessä asunnossa täyteen. Ideaalia olisi, jos uusi asunto löytyisi aika välillä toukokuu-heinäkuu, koska kesällä on keskimäärin kivempaa muuttaa kuin talvella.
Poikkeusvuosi vain korosti kuinka tärkeä asia asunto, joka tuntuu kodilta ja jossa on hyvä olla, todella on.

Haluaisin opetella tänä vuonna uusia taitoja, isoja tai pieniä. Neulomaan sukkia pyöröpuikoilla, kirjoneuleita, piirtämään, koristelemaan mielettömiä pikkuleipiä. Olen keskimäärin varsin huono opettelemaan uusia asioita, hermoni kärähtävät välittömästi, jos en ohjeen lukemisen tai katsomisen jälkeen välittömästi saa aikaan täydellistä jälkeä. Tämän takia jätän monesti kiinnostavia asioita kokeilematta ja tekemättä. Kymmenisen vuotta olen haaveillut kirjoneuleista, mutta en ole uskaltanut kokeilla, jos ei tulekaan täydellistä.

Toivoisin myös tänä vuonna löytäväni rohkeuden ottaa konkreettisia askeleita unelmieni toteuttamista kohti. Sitä, mitä ne ovat, en vielä tiedä. Ne askeleet siis. Unelmat ovat kyllä selvillä. Monia asia riippuu vielä monesta muusta asiasta, täytyy ensin odottaa ja katsoa, miten hommat lähtevät rullaamaan.

Kuten vuosi sitten, myös tänä vuonna haluan kirjoittaa enemmän. Sanat ja kirjoittaminen ovat minulle ehkä kaikkein rakkain harrastus, joten tänä vuonna haluan erityisesti panostaa niihin. Kirjoittaa, enkä vain suunnitella ja haaveilla kirjoittamisesta. Toistaiseksi alku ei ole vahva, tämän kirjoituksen piti ilmestyä jo heti vuoden vaihteessa. Noh, tuli pari muuttujaa.

Tällaisilla suunnitelmilla vuoteen 2021, vuoden päästä selviää, kuinka hyvin onnistun suunnitelmissani.

Koronteenin jälkeen

Julkaistu tekijä Tiina

Huhtikuussa kirjoitinkin, millaisia asioita mielessäni on liikkunut näin poikkeusolojen aikoina. Tämän postauksen ajattelin omistaa asioille, joita toivon tapahtuvan ja suunnittelin tekeväni nyt, kun rajoituksia on alettu pikkuhiljaa purkamaan ja lieventämään. Kukaan ei voi kuitenkaan varmasti tietää, miten tilanne tulee elämään ja millaisia kierrepalloja tässä on vielä tulossa. Ja kun syksylle on ennustettu toista aaltoa, joka olisi pahempi kuin tämä ensimmäinen eikä rokotteen valmistumisesta ole tarkkaa tietoa, niin voi olla, että tässä postauksessa listaamani asiat toteutuvat vasta ensivuoden puolella. Jotain voi tietenkin olla mahdollista tehdä jo tänä kesänä, ja se tekisi kyllä hyvää sielulle ja mielenterveydelle. Mutta tietenkään en voi myöskään tietää, milloin itsestäni tuntuu, että voi hyvillä mielin mennä paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä lähekkäin, vaikka se olisikin jo sallittua ja luvallista.

Ihan ensimmäisenä aion tavata Kaikki läheiseni ja halata heidät ruttuun. Tädin muruista Neiti A ja Pampale onneksi eivät vastustele, mutta Tuoksuvatukka ei todennäköisesti arvosta. Tough luck. Ja olkoon sitten kuinka noloa tahansa, niin kyllä on tullut tässä koronteenin aikana äitiä ikävä.

Lähden retkelle Helsinkiin, ja käyn ainakin Ateneumissa katsomassa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä, joka on ehdottomasti kaikkien aikojen lempimaalaukseni. Aion myös tuolla retkellä treffata parhaan kaverin ja halata hänetkin ruttuun. Puhelin on oiva keksintö, mutta ei se millään korvaa fyysistä läsnäoloa.

Haluan uimaan luonnonvesiin. Vesi on minulle tärkeä elementti, ja nautin siitä aivan valtavasti. Oli kyseessä sitten järvi, uima-allas, kylpyamme tai vain suihku, niin vedessä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Ironisesti kyllä kärsin myös ihan karmeasta merisairaudesta, niin pahasta, etten pysty edes olemaan pitkiä aikoja Tampereen Sokoksen katutasossa, koska lattia viettää Hämeenkadulta alaspäin ja siitä tulee paha olo. Ei tarvitse haaveilla veneilystä, puklaamiseksi se menisi kumminkin.

Luonnonvesien lisäksi kaipaan uimahallia, yksi tämän vuoden tavoitteistani oli alkaa uida taas säännöllisesti, koska se on yksi lempiliikuntamuodoistani. Nyt en tiedä, koska uimahallit ja maauimalat avataan, saatika koska koen oloni sellaiseksi, että tahdon mennä uimaan, ilman, että uimahalli tuntuu potentiaaliselta viruslingolta.

Minun on suunnaton ikävä kirjastoja ja kahviloita. Sisäinen CarrieBradshaw’ni rakastaa suunnattomasti kirjastossa ja kahvilassa läppärin kanssa istumista ja kirjoittamista samalla virvokkeita nauttien. Yhtenä kesänä istuin niin paljon Sokoksen kahvilassa tekemässä koulujuttuja ja nauttimassa ilmastoinnista, että minun ei enää tarvinnut sanallisesti tilata myyjiltä jäätelöä, kun he jo muistivat mitä tahdon. Ohohups. Kohtahan kirjastot jo aukeavat ja ravintolatkin jossain määrin, mutta itse en tule ainakaan toistaiseksi käymään missään, sillä pidän niitä toistaiseksi ainakin potentiaalisina viruslinkoina, etten koe mukavaksi käydä niin kirjastoissa kuin kahviloissakaan. Ainakaan oleilemassa, kirjaston varausten noutaminen on asia erikseen, se ei juuri eroa kaupassakäymisestä.

Voi vitsit, miten odotankaan sitä hetkeä, kun herne- ja marjakojut ilmestyvät taas katukuvaan. Tai no, kenen katukuvaan ilmestyvät ja kenen ei, itse en ole käynyt keskustassa viimeisen kahden kuukauden aikana kuin ihan pari kertaa ja nekin pakon edessä. Mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin (kun eivät nekään takerru meihin, buahahhahhaa. Old school -vitsit kunniaan). Minulle kesän ykkösherkku on herneet, mansikasta en niin välitä, mutta yhdestä kojusta Tampereen keskustassa saa metsämustikoita! Hiiteen kaikki miltäänmaistumattomat pensasmustikat, metsämustikoita niiden olla pitää.

Kaipaan lisäksi jumppaan! Ja kun puhun jumpasta, tarkoitan käytännössä kaikkea salilla käymistä (okei ehkä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin peruspainojen kanssa kikkailua). Salikäyntini harvenivat jo ennen poikkeusolojen alkamista, olin niin poikki töiden ja koulun myötä, että elämä oli mennyt pelkäksi selviytymiseksi. Poikkeusolojen alettua salille meneminen ei tuntunut hyvältä idealta eikä se tunnu oikein vieläkään. Olenkin pohtinut salijäsenyyteni irtisanomista, koska ei ole järkevää maksaa kuukausittain jostain, mitä ei käytä. Ja sinne pääsee aina takaisin.

Mutta ennen kaikkea kaipaan sellaista vapauden ja turvallisuuden tunnetta, jonka tämä pandemia on osittain vienyt. Vapautta tulla ja mennä, kuten itse tahtoo ja parhaalta tuntuu. Sitä, että Helsingin museot eivät tunnu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin Australia tai New York. Sellaista turvallisuutta, että jokainen kanssaihminen ja oven kahva ei ole potentiaalinen uhka, eikä bussissa viereen istuva ihminen aiheuta ahdistusta.

Mitä sinä kaipaat elämästä ennen poikkeusoloja?

Viime aikoina olen miettinyt

Julkaistu tekijä Tiina

Sattuneesta syystä minulla on ollut viimepäivinä paljon aikaa olla ja ajatella.

Olen asettanut itseni oma-aloitteiseen karanteeniin, kuten suurin osa suomalaisista(toivottavasti). Nyt olen jo päässyt alussa päälle iskeneen ahdistuksen yli ja tilanne tuntuu ihan tavalliselta. Tai ei tavalliselta, mutta sellaiselta normaalilta, ettei se enää herätä sillä lailla tunteita suuntaan tai toiseen, kyllä te fiksuina ihmisinä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Olen miettinyt, täytyykö blogipostauksessa aivan välttämättä olla kuvia. Itselleni on aina ollut teksti tärkein, enkä laita kuville hirveästi painoarvoa itse lukiessani postauksia. Tietenkin fiilistelen kauniita kuvia siinä missä kuka tahansa muukin, mutta eniten etsin kuvista informaatiota siinä missä tekstistäkin. Kukkakimppu seitsemästä kuvakulmasta saa minut usein hieman tuhahtamaan, kun skrollaan kuvien ohi etsien tekstiä, sitä koko jutun juonta.

Pelko, huoli ja ahdistus ovat luonnollisesti olleet läsnä lähes jokaisessa päivässä. Mietityttää oma ja läheisten terveys, minunkin lähipiiriini kuuluu useita riskiryhmäläisiä ja läheisiä on pandemian pahimmissa paikoissa. Huoli toimeentulosta tulevaisuudessa, irtisanouduin töistäni ennen kaiken tämän alkua keskittyäkseni kouluun ja etsiäkseni harjoittelupaikan koulua varten. Mitä luulette, kuinka helppoa on löytää harjoittelupaikkaa lähitulevaisuudessa? Ja ymmärrän sen, monet yritykset tulevat kamppailemaan olemassaolostaan lähitulevaisuudessa, harjoittelijat eivät silloin ole ensimmäisenä mielessä.

Olen rajoittanut omaa median käyttöäni, en enää lue lehtien nettisivuja tai uutisia kuin kerran tai kaksi päivässä, koska huomaan, että jatkuva tietotulva koronasta aiheuttaa itselleni ahdistusta, joten olen todennut rajoittamisen välttämättömäksi tässä tilanteessa.
Sosiaalisen median rajoittaminen sen sijaan on kinkkisempi asia, koska samalla lailla siellä on hyvin paljon puhetta koronasta, mutta samalla siellä on hyvin paljon sisältöä kaikesta muusta ”normaalista” tai ”tavallisesta”, joka saa ajatukset muualle ja se on ainakin itselleni hyvin tervetullutta.

Huomaan myös, että minulle meinaa iskeä tarve ”suorittaa” tätä eristäytymistä, somessa tulee vastaan paljon juttuja, joissa ihmiset ovat alkaneet vuosikymmenen siivousprojekteihin, konmarittavat kaappejaan, tekevät kotijumppia, tekevät etätöitä ja valvovat samalla lasten koulunkäyntiä. Siitä tulee itsellekin välillä paineita jos jonkin moisia. Silloin täytyy vain vetää henkeä, ja muistuttaa itselle, että poikkeustilanteessa on täysin sallittavaa vain selviytyä. Tietenkin minullakin on hommat, jotka täytyy tehdä poikkeustilanteesta huolimatta, mutta niiden lisäksi ei tarvitse suorittaa vapaa-aikaakin.

Olen listannut itselleni kivoja asioita, joita haluan tehdä tässä eristäytymisen aikana pitääkseni oman pääkoppani kasassa. Olen aloittanut virkkaamaan itselleni uutta torkkupeittoa(johon löysin kaikki langat omista varastoista. Siitäs saitte kaikki, jotka olette kyseenalaistaneet suuren lankavaraston tarpeellisuuden). Aion pitää todellisen LOTR-elokuvamaratonin ja katsoa kaikki kolme pidennettyä elokuvaa putkeen yhden vuorokauden aikana.

Ajattelin kaivaa arkistoistani esille 90-luvun kotimaiset suosikkisarjat, Puhtaat valkeat lakanat, Ihmeidentekijät, Hynttyyt yhteen, Metsolat… Ja mitä antaisinkaan Bondi tuli taloon -DVD-kokoelmasta. Hitto, kun en tajunnut ostaa sitä aikoinaan. Metsolat löytyy muuten Areenasta, jos 90-luvun suomalainen laatuviihde kiinnostaa.

Olen myös aloittanut migreenilääkityksen. Viisi vuotta hoin kaikille ”Ei mulla ole migreeniä, mulla vain särkee päätä”. Ilmeisesti olin väärässä, kun neurologin tuomio oli ’Klassinen migreeni’. Estolääkitys on aloitettu ja nyt vain odottelen, että se alkaa potkia.

Olen käyttänyt paljon aikaa miettiessäni, että mitä kivaa keksisin itselleni vappuna koittavan 30-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ole keksinyt vielä mitään. Kaikki kiva tekeminen ja reissaaminen on kielletty(for obvious reason), eikä mikään tavarakaan oikein juuri nyt tunnu oikealta, että juuri tällä tavaralla haluan juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä.

En ole myöskään voinut olla pohtimatta, millainen maailma on tämän kriisin jälkeen, mutta niille ajatuksille ajattelin omistaa ihan oman postauksen.

Mitä teillä on ollut mielenpäällä viime aikoina?

Kaksituhatta kaksikymmentä

Julkaistu tekijä Tiina

Vuoden vaihtuessa mietin aina, mitä toivon ja tahdon alkavalta vuodelta. Yleensä tämä tapahtuu vuoden vaihdetta edeltävällä ja seuraavalla viikolla, mutta tänä vuonna siihen meni koko tammikuu. Ehkä se johtuu siitä, että täytän tänä vuonna 30, ja se luo erilaisia paineita kuin ennemmin, mene ja tiedä. En tee varsinaisia uudenvuoden lupauksia, koska niillä on tapana painua unholaan viikossa tai kahdessa. Sen sijaan olen jo useana vuonna miettinyt, kuten jo totesinkin, että mitä tahtoisin ja toivoisin tulevana vuonna tapahtuvan ja tekeväni. Tämä lähestymistapa tuntuu lempeämmältä ja vähemmän ehdottomalta, jolloin näillä toiveilla on jopa mahdollisuus toteutua. Omalla kohdallani uuden vuoden lupaukset ovat usein niin ehdottomia, että jo ensimmäinen takaisku tai epäonnistuminen saa minut luovuttamaan asian suhteen. Tai sitten ne tosiaan unohtuvat ihan viimeistään tammikuun vaihtuessa helmikuuksi.

Olen tässä tammikuun aikana miettinyt asioita, joita haluaisin tehdä ja saavuttaa vuonna 2020. Listalle kertyi paljon asioita, mutta niitä kaikkia yhdistää perusajatus siitä, että tahdon tehdä enemmän tänä vuonna, en vain näennäistehdä tai mahdollistaa tekemistä ilman, että sitten kuitenkaan teen mitään (eli ostaa harrastusvälineitä ilman, että käyttää niitä).

Olen asettanut tavoitteekseni lukea ja/tai kuunnella vuonna 2020 52 kirjaa, eli keskimäärin kirja per viikko. Tällä hetkellä olen niin sanotusti aikataulussa, sillä kirja numero 5 on kohta luettuna. Toki olen tässä tilanteessa varmasti sen takia, että sairastelin lähes pari viikkoa, enkä jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella kirjoja.

Vuonna 2020 haluaisin saada myös jälleen liikunnan osaksi arkeani. Olen kärsinyt päänsärystä jo useamman vuoden, ja liikunta on sen myötä jäänyt, koska se on aina pahentanut särkyä. Nyt on kumminkin valoa tunnelin päässä ja apu toivottavasti lähellä, niin tahtoisin päästä taas liikkumaan. Aloittaminen on tietenkin ihan berberistä, ensimmäiset puoli vuotta liikunnan ilo on varmasti kaukana, mutta onneksi kuitenkin tiedän sen olevan vaivan arvoista.

Lisäksi haluaisin tehdä tänä vuonna enemmän asioita, joita en ole aikaisemmin koskaan tehnyt. Niin kuin vaikka käydä katsomassa yleisurheilua paikan päällä. Tai tehdä itse sosekeittoa. Yleisurheilua katson mielelläni telkkarista ja sosekeittoa olen kyllä syönyt, mutta paikan päällä en ole koskaan käynyt katsomassa yleisurheilua tai ole tehnyt sosekeittoa itse. On monta muutakin asiaa, joita en ole tehnyt ennen, mutta nuo kaksi nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. Pointti lienee kumminkin se, että haluan tehdä asioita rohkeammin ja kokeilla, vaikka en voikaan olla varma onnistumisesta tai siitä, että tykkään jostain asiasta.

Vuonna 2020 haluan myös jatkaa ja kehittyä tavoitteessani olla mahdollisimman vastuullinen kuluttaja. Yritän parhaani mukaan ottaa selvää yrityksistä, joiden tuotteita ostan ja jätän ostamatta, mikäli yritys ei täytä asettamiani kriteereitä. Olen parhaani mukaan luopunut pikamuodin ostamisesta, ja olen siinä onnistunut varsin hyvin, täydellinen en tietenkään ole. Erään pikamuotiketjuksi laskettavan ketjun paidat ovat parhaita paitoja, joita olen tähän mennessä löytänyt, joten ostan niitä satunnaisesti. Mutta vanhimmat niistä ovat yli 10 vuotta vanhoja. Lähes 15, jos ihan rehellisiä ollaan.
Tavoitteeni on ostaa vähemmän, mutta laadukkaampaa ja muuttaa vaatekaappiani vastuullisempaan ja laadukkaampaan suuntaan luonnollisen poistuman kautta. Eli korvata vaatteet paremmilla vaihtoehdoilla sitä mukaan, kun nykyiset vaatteet tulevat tiensä päähän. Ja senkin jälkeen kierrättää vaatteet mahdollisimman hyvin ja/tai jatkojalostaa niitä itsekin. Lisäksi haluan oppia huoltamaan vaatteitani entistä paremmin ja vedä niitä ammattilaisten käsiteltäväksi, jotta niiden elinikä pitenisi mahdollisimman paljon. Tälläkin hetkellä minulla on yhdet kengät odottamassa suutarille pääsyä ja yksi takki odottaa, että etsisin ompelijan, joka vaihtaisi siihen vuorin.

Edellisen lisäksi haluan myös muuttaa muuta elämääni vastuullisemmaksi ja kestävämmäksi. Tänä vuonna olen ajatellut ottaa pääpainopisteikseni kierrättämisen ja ruokahävikin minimoinnin.
Kierrättäminen on varsinkin helpottunut nyt huomattavasti, kun taloyhtiömme jätekatoksen yhteyteen on tullut oma astia kierrätettävälle muoville. Muovinkeräys kyllä vähentää sekajätteen määrää huomattavasti, muovijätettä tulee ihan tuhottoman paljon ihan huomaamatta. Lisäksi ihan taloyhtiön naapurista löytyy Rinki ekopiste, josta löytyy keräysastia melkein kaikelle mahdolliselle. Juuri helpommaksi ei siis kierrättäminen voi tulla.
Ruokahävikin minimointi saattaakin olla sitten valitettavasti hankalampi tehtävä. Asun yksin, mutta josain syystä minussa asuu pieni suurperheen äiti, sillä en osaa tehdä ruokaa yhden ihmisen tarpeiksi, vaan sitä tulee aina vähintään viiden teini-ikäisen urheilijapojan tarpeiksi. Vaikka kuinka yritän, ruokaa tulee tehtyä aina ihan tuhottoman paljon. Ei sillä, minulla ei ole ongelmaa syödä yhtä ja samaa ruokaa montaa päivää putkeen, mutta kieltämättä se makkelåda alkaa maistua puulta neljäntenä päivänä. Ja aina jää se kummallinen jämä, joka muihin annoksiin lisättynä on liikaa, mutta yksin siitä ei tule kuin kiukkuiseksi.

Kirjoittaminen on minulle todella rakas harrastus, joten olenkin asettanut tavoitteekseni tälle vuodelle harrastaa sitä mahdollisimman paljon. Loppuvuodesta tämän pitäisi näkyä mahdollisimman monena blogipostauksena ja täyttyneinä muistikirjoina. Haluaisin myös elvyttää päiväkirjan kirjoittamisen, olen vuosien saatossa kirjoittanut päiväkirjaa useaankin otteeseen, aina silloin, kun on ollut rankkaa ja mieli matalalla. Kirjoittaminen on ollut hyvä keino sanallistaa ja siten purkaa sitä pahaa oloa. Sittemmin olen hävittänyt kaikki vanhat päiväkirjani, ne tekivät tehtävänsä, enkä ole halunnut tai halua palata niihin enää. Mutta haluaisin kirjoittaa sellaista päiväkirjaa, jota en halua hävittää, ja johon voisin palata vuosien tai vuosikymmenien päästä.

Ennen kaikkea toivon, että tästä vuodesta tulee hyvä.

Millaisia toiveita teillä on tälle vuodelle?

Tavara. Materia. Paljon. Liikaa.

Julkaistu tekijä Tiina

Minulla on liikaa tavaraa. Piste. End of Story.

Joskus saatan heittää asian vitsiksi ja kuitata asian sanomalla, ettei minulla ole liikaa tavaraa vaan liian vähän tilaa. (Kirjojen kohdalla tämä kuitenkin pitää paikkansa, ei ole liikaa kirjoja on vain liian vähän kirjahyllyjä.) Totuus kuitenkin on, että tavaraa on liikaa. Ja tavaramäärä on alkanut ahdistaa minua. Uskomatonta, mutta totta. Perhepiirissä minulla on maine hamsterina, keräilijänä ja jonkin sortin materialistina.

Tavaraahan on helppo hankkia, liiankin helppo. Sitä on tarjolla joka puolella. Se on halpaa, liiankin halpaa. Ja ainahan voi ostaa tavaraa, jota ei tarvitse, rahalla, jota ei oikeasti ole, jos mainoksia on uskominen.

Tavara on aikaisemmin edustanut minulle jonkinlaista turvallisuutta ja hyvää mieltä. Olin oppinut, että aina, jos on paha mieli tai ahdistaa, voi ostaa itselleen paremman mielen. Ostoksen ei ole tarvinnut olla suuri, akkainlehti, kynsilakka, kirja… Pienetkin asiat toimivat, kunhan voi ostaa itselleen jotain uutta ja kivaa. Joten tavaraa on kertynyt pieneen asuntoon varsin paljon. Ihan liikaa, ei ole kunnolla tilaa hengittää.

Silti luopuminen on tuntunut vaikealta.

Olen käsillätekijä ja askartelija, joten hyvin usein huomaan ajattelevani ”tästä voisi vielä tehdä jotain” tai ”tätä voidaan vielä tarvita”. Tiedä sitten, onko tuo ajatusmalli sisäsyntyinen vai vain äidiltä opittu, sillä äitini on aivan samanlainen. Joten nurkkani pursuavat ihan ”normaalien” asioiden lisäksi kaikenlaista epämääräistä roinaa, jolla ei ole minkäännäköistä funktiota, odottamassa inspiraatiota ja sitä hetkeä, kun ihan oikeasti alan toteuttaa kaikkia jo olemassa olevia ideoita.

38-neliöisestä yksiöstäni löytyy monen ihmisen tarpeiksi lankaa, kirjoja, elokuvia, lehtiä, astioita, suihkusaippuaa, muistikirjoja, lakanoita (paitsi aluslakanoita). Ainoastaan vaatteita minulla on niin vähän, että niitä ei meinaa oikein olla omiksikaan tarpeiksi. Toki suurin syy taitaa olla se, että lähes kaikki vaatteistani ovat niin loppuun kulutettuja, ettei niitä enää oikein kehtaisi pitää julkisilla paikoilla.

Liiasta tavarasta luopuminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, tai sitten vain teen asiasta liian monimutkaista. Marie Kondo ilmeisesti vain heittäisi iloa tuottamattomat tavarat roskin enempiä miettimättä, mutta mielestäni niin ei vain voi tehdä. Tai tietenkin voi, mutta se, kuinka järkevää se on, on sitten eri asia.

Haluaisin välttää tavaroiden roskiin heittämistä viimeiseen asti. Sisäinen viherpiipertäjäni ja maailmanparantajani sekä maailmantuskani irvistävät ajatukselle, että heittäisi tavaraa vain roskiin. Mutta samalla kaikkien poistettavien tavaroiden uudelleensijoituspaikka ei ole aivan yksiselitteisesti selvillä. Rahanarvoiset ehjät ja käyttökelpoiset on tietenkin helppo laittaa myyntiin, ne on myös helppo lahjoittaa parempaan käyttötarkoitukseen esimerkiksi Hope Ry:lle. Rikkinäiset ja roskat tietenkin roskiin. kierrätettävät asianmukaisiin keräyslaatikoihin.
Mutta entä sitten ne tavarat, joiden kohtalo ja loppusijoituspaikka on hankalammin päätettävissä? Esimerkiksi ne vaatteet, joissa on elastaania ja jotka eivät siten kelpaa kierrätyspuuvillan materiaaliksi. Mitä niille pitäisi tehdä? No, periaatteessa heittää roskiin poltettavaksi. Se ei tunnu oikealta tai järkevältä, mutta niin se vain menee.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, mikä määrä tavaraa on minulle sopivasti. Toistaiseksi olen päässyt vain siihen tulokseen, että nykyinen määrä on liikaa. Sopiva määrä löytynee jossain vaiheessa vähennysprojektin aikana, ja se varmasti riippuu asuinneliöistäkin.

Olen siis aloittamassa tavaroiden vähennysprojektin, tavoitteena on, että kun muutan tästä asunnosta seuraavaan, mukaan lähtee vain sellaisia tavaroita, jotka todella haluan säilyttää ja joille on ihan oikeasti käyttöä. Ja koska seuraavakin asuntoni tulee olemaan vuokra-asunto, niin on tietenkin sitä parempi, mitä pienempään asuntoon tavaroideni kanssa mahdun. En kuitenkaan ota paineita siitä, että minun olisi jotenkin pakko luopua X määrästä tavaraa. Minulla ei esimerkiksi pienintäkään halua kirjoistani, saan niistä valtavasti iloa ja pidän siitä, että voin hetkenä minä hyvänsä ottaa hyllystäni sen hetkiseen fiilikseen sopivaa lukemista. Enkä tiedä, miten mielekästä olisi vaikka myydä lankoja pois, sillä kuitenkin neulon paljon, joten niitä on mielestäni järkevintä vähentää neulomalla, ei myymällä/antamalla pois. Vaatteita voisi kyllä jälleen karsia, vaikka niitä ei paljoa olekaan. Huomaan käyttäväni aina samoja vaatteita, jotka kiertävät päältä pyykkiin, eivätkä juuri ehdi oleilla vaatekaapissa ja samalla on vaatteita, jotka eivät vain päädy päälle enää. Kiertoon siis, todennäköisesti vien niitä Hope Ry:lle, kuten tein viimekesänäkin.

Onko teillä ollut tai menossa parasta aikaa tavaranvähennysprojekteja?

Tervetuloa

Julkaistu tekijä Tiina

Olen Tiina. 28-vuotias. Sisko. Tytär. Täti. Ystävä. Kaveri. Opiskelija. Työntekijä. Kirjoittaja. Lukija. Pohtija. Haaveilija. Suunnittelija. Tekijä.

Kirjoitin aiemmin blogia toisaalla, mutta erinäisen elämänvaiheen pyörteissä kirjoitusinto katosi. Pitkän hiljaiselon jälkeen kirjoitusinto alkoi kuitenkin palailla pikkuhiljaa ja samalla kävi selväksi, ettei vanha blogini enää vastannut sitä mielikuvaa, jota siltä tahdoin. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että vanhan blogini muokkaaminen sellaiseen kuosiin, johon tahtoisin, olisi paljon suurempi projekti kuin aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä. Joten tässä sitä ollaan.

Näin alkuun ajattelin, että olisi hauskaa kertoa itsestäni jokunen satunnainen faktan taustatiedoksi.

Liikutun katsoessani Masterchef Australiaa, itken niin ilosta, surusta kuin myötätunnostakin. Australian Masterchef on ainoa versio Masterchefista, jota seuraan. Ohjelma on niin positiivinen, kannustava ja inspiroiva, että samanlaisia toivoisi olevan useampiakin. Kilpailijat laittavat kaikkensa peliin(ja kannustavat ja tsemppaavat toisiaan!) ja heidän tunteensa välittyvät kotisohvallekin niin voimakkaasti, että itku ja nauru ovat herkässä.

Opiskelen tällä hetkellä kolmatta järkevää/oikeaa tutkintoani(koska täytyy olla oikea ammatti, ei voi olla vain kirjoittaja), ehkä neljäs tai viides ovat jo jotain luovaa ja hauskaa. Se ensimmäinen järkevä oli hierojan ammattitutkinto, toinen liiketalouden perustutkinto(eli merkonomi) ja tällä hetkellä opiskelen tradenomiksi.

Haluan ehdottomasti vielä opiskella myös luovempia asioita, ainakin kirjoittamista ja valokuvaamista. Molempiin on onneksi Tampereella hyvät mahdollisuudet. Yksi haaveistani olisi joskus tulevaisuudessa saada osa elannostani luovilla hommilla.

En ole eläinrakas, mutta mielestäni valkohaissa ja miekkavalaissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Katson kaikki tv:stä tulevat dokumentit ja tahtoisin nähdä molemmat luonnossa. En vain ole täysin perillä esimerkiksi valassafareiden eettisyydestä. Sen tiedän, etten halua olla missään tekemisissä enkä tukea näitä vesipuistoja, jossa on miekkavalaita ahtaissa altaissa. Tilikum-dokumentti on nähty ja se vain vahvisti tätä päätöstä.

Vapaa-ajallani tykkään todella paljon tehdä käsitöitä, ja läheiseni saavatkin yleensä nauttia(tai ”nauttia”) itsetehdyistä lahjoista. Lempilajini on neulominen, mutta parin viimevuoden aikana olen myös innostunut virkkaamisesta ja toiveissa on opetella pian myös ompelemaan.

Olen addiktioon taipuvainen luonne, ja olenkin varma, että jos olisin koskaan saanut esimerkiksi alkoholista samanlaiset kiksit kuin saan esimerkiksi elokuvista, kirjoista, jääkylmästä Coca-Colasta tai niistä käsitöistä, olisin jonkinlainen päihteiden väärinkäyttäjä.

Rakastan tarinoita, kirjoja, elokuvia, tv-sarjoja. Kirjoissa tarinat ja tunnelma rakennetaan sanoilla, välimerkeillä, lauseilla, virkkeillä, kirjoittajan ja lukijan mielikuvituksella. Elokuvat ja tv-sarjat perustuvat käsikirjoitukseen, mutta tarina kerrotaan näyttelijöiden, lavastuksen, ja musiikin avulla.

En inhoa mitään yhtä suurella pieteetillä kuin siivoamista, mutta pidän asioiden järjestelemisestä. Esimerkiksi Hama-helmien lajittelu väreittäin on äärimmäisen rentouttavaa ja meditatiivista.

Ihmiseksi, joka vihaa siivoamista tuhannen auringon voimalla, minulla on hämmentävän paljon kaikkia mahdollisia siivousaineita ja –tarvikkeita. Löytyy omat purkit ja putelit kaikille mahdollisille pinnoille muovimatosta hellan kautta peileille.

Vuosien, yli vuosikymmenen, jälkeen olen innostunut jälleen joulusta. En missään nimessä ole sellainen jouluhullu, joka alkaa kuunnella joululauluja jo ennen juhannusta ja purkaa joulukoristeet vasta vappuna. Olen kuitenkin saattanut ostaa seuraavan vuoden joululahjan joulupäivänä klo 00:30… Puolustuksekseni sanottakoon, että oli toimittava heti, koska ei ollut takeita, että olisin saanut enää myöhemmin haluamaani tavaraa.  Sisarusten lasten myötä, joulu on luonnollisesti saanut uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Joulussa tärkeintä minulle on hyvä ruoka ja yhdessäolo perheen kanssa. Ironisesti kyllä en pidä perinteisistä jouluruoista sitten niin yhtään. Kinkku? Juu ei tule tapahtumaan. Perinteiset laatikot? Hyiyäkensyö. Kalat? En koske. Rosolli? Jääpähän muille enemmän.

Olen iltavirkku ja aamutorkku. Olen virkeimmilläni siinä iltakahdeksasta eteenpäin, ja tästä johtuen nukkumaanmeno usein venähtää liian myöhäiseksi ja aamuherätykset ovat aina tuskaisia. Luontaisen rytmini mukaan menisin nukkumaan siinä puolilta öin-yhdeltä ja heräisin 9-10 aikaan. Ei ole 8-16 -arkirytmi minua varten, ei.

Omistan Harry Potter -kirjasarjan tällä hetkellä kokonaisena kolmella eri kielellä, suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi sekä yhden osan saksaksi. Haaveeni on omistaa kirjasarja kokonaisuutena kaikilla osaamillani kielillä.

Kuten yllä mainittu varmasti vihjaa, olen keräilijäluonne. Tahdon aina täydellisen sarjan, ja minua jää vaivaamaan, jos en sitä onnistu saamaan. Tämä pätee aika lailla kaikkeen, tahdon kirjasarjani kokonaisina (ja samoina/yhtenäisinä painoksina, edelleen, vuosia myöhemmin, risoo, että Laila Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjasta puuttuu kaksi osaa), pääsiäisenä tahdon Kinder-munien ”pääsarjan” täydellisenä, vaikka en keksi niille saakelin leluille edes mitään käyttöä, mutta koska kinderit kuuluvat pääsäiseen ja kun sen ensimmäisen lelun saa, niin sitten täytyy saada loputkin. Koska vajaa tai keskeneräinen sarja ei sovi minun pirtaani.

 

Joten, tervetuloa lukemaan ja seuraamaan. Toivottavasti viihdytte.  Hiukan täällä on vielä hommat kesken, noin niin kuin ulkonäöllisesti, mutta ei anneta sen häiritä.