Huhtikuussa kirjoitinkin, millaisia asioita mielessäni on liikkunut näin poikkeusolojen aikoina. Tämän postauksen ajattelin omistaa asioille, joita toivon tapahtuvan ja suunnittelin tekeväni nyt, kun rajoituksia on alettu pikkuhiljaa purkamaan ja lieventämään. Kukaan ei voi kuitenkaan varmasti tietää, miten tilanne tulee elämään ja millaisia kierrepalloja tässä on vielä tulossa. Ja kun syksylle on ennustettu toista aaltoa, joka olisi pahempi kuin tämä ensimmäinen eikä rokotteen valmistumisesta ole tarkkaa tietoa, niin voi olla, että tässä postauksessa listaamani asiat toteutuvat vasta ensivuoden puolella. Jotain voi tietenkin olla mahdollista tehdä jo tänä kesänä, ja se tekisi kyllä hyvää sielulle ja mielenterveydelle. Mutta tietenkään en voi myöskään tietää, milloin itsestäni tuntuu, että voi hyvillä mielin mennä paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä lähekkäin, vaikka se olisikin jo sallittua ja luvallista.
Ihan ensimmäisenä aion tavata Kaikki läheiseni ja halata heidät ruttuun. Tädin muruista Neiti A ja Pampale onneksi eivät vastustele, mutta Tuoksuvatukka ei todennäköisesti arvosta. Tough luck. Ja olkoon sitten kuinka noloa tahansa, niin kyllä on tullut tässä koronteenin aikana äitiä ikävä.
Lähden retkelle Helsinkiin, ja käyn ainakin Ateneumissa katsomassa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä, joka on ehdottomasti kaikkien aikojen lempimaalaukseni. Aion myös tuolla retkellä treffata parhaan kaverin ja halata hänetkin ruttuun. Puhelin on oiva keksintö, mutta ei se millään korvaa fyysistä läsnäoloa.
Haluan uimaan luonnonvesiin. Vesi on minulle tärkeä elementti, ja nautin siitä aivan valtavasti. Oli kyseessä sitten järvi, uima-allas, kylpyamme tai vain suihku, niin vedessä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Ironisesti kyllä kärsin myös ihan karmeasta merisairaudesta, niin pahasta, etten pysty edes olemaan pitkiä aikoja Tampereen Sokoksen katutasossa, koska lattia viettää Hämeenkadulta alaspäin ja siitä tulee paha olo. Ei tarvitse haaveilla veneilystä, puklaamiseksi se menisi kumminkin.
Luonnonvesien lisäksi kaipaan uimahallia, yksi tämän vuoden tavoitteistani oli alkaa uida taas säännöllisesti, koska se on yksi lempiliikuntamuodoistani. Nyt en tiedä, koska uimahallit ja maauimalat avataan, saatika koska koen oloni sellaiseksi, että tahdon mennä uimaan, ilman, että uimahalli tuntuu potentiaaliselta viruslingolta.
Minun on suunnaton ikävä kirjastoja ja kahviloita. Sisäinen CarrieBradshaw’ni rakastaa suunnattomasti kirjastossa ja kahvilassa läppärin kanssa istumista ja kirjoittamista samalla virvokkeita nauttien. Yhtenä kesänä istuin niin paljon Sokoksen kahvilassa tekemässä koulujuttuja ja nauttimassa ilmastoinnista, että minun ei enää tarvinnut sanallisesti tilata myyjiltä jäätelöä, kun he jo muistivat mitä tahdon. Ohohups. Kohtahan kirjastot jo aukeavat ja ravintolatkin jossain määrin, mutta itse en tule ainakaan toistaiseksi käymään missään, sillä pidän niitä toistaiseksi ainakin potentiaalisina viruslinkoina, etten koe mukavaksi käydä niin kirjastoissa kuin kahviloissakaan. Ainakaan oleilemassa, kirjaston varausten noutaminen on asia erikseen, se ei juuri eroa kaupassakäymisestä.
Voi vitsit, miten odotankaan sitä hetkeä, kun herne- ja marjakojut ilmestyvät taas katukuvaan. Tai no, kenen katukuvaan ilmestyvät ja kenen ei, itse en ole käynyt keskustassa viimeisen kahden kuukauden aikana kuin ihan pari kertaa ja nekin pakon edessä. Mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin (kun eivät nekään takerru meihin, buahahhahhaa. Old school -vitsit kunniaan). Minulle kesän ykkösherkku on herneet, mansikasta en niin välitä, mutta yhdestä kojusta Tampereen keskustassa saa metsämustikoita! Hiiteen kaikki miltäänmaistumattomat pensasmustikat, metsämustikoita niiden olla pitää.
Kaipaan lisäksi jumppaan! Ja kun puhun jumpasta, tarkoitan käytännössä kaikkea salilla käymistä (okei ehkä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin peruspainojen kanssa kikkailua). Salikäyntini harvenivat jo ennen poikkeusolojen alkamista, olin niin poikki töiden ja koulun myötä, että elämä oli mennyt pelkäksi selviytymiseksi. Poikkeusolojen alettua salille meneminen ei tuntunut hyvältä idealta eikä se tunnu oikein vieläkään. Olenkin pohtinut salijäsenyyteni irtisanomista, koska ei ole järkevää maksaa kuukausittain jostain, mitä ei käytä. Ja sinne pääsee aina takaisin.
Mutta ennen kaikkea kaipaan sellaista vapauden ja turvallisuuden tunnetta, jonka tämä pandemia on osittain vienyt. Vapautta tulla ja mennä, kuten itse tahtoo ja parhaalta tuntuu. Sitä, että Helsingin museot eivät tunnu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin Australia tai New York. Sellaista turvallisuutta, että jokainen kanssaihminen ja oven kahva ei ole potentiaalinen uhka, eikä bussissa viereen istuva ihminen aiheuta ahdistusta.
Mitä sinä kaipaat elämästä ennen poikkeusoloja?