Olli täyttäisi tänään 31. Haluaisin lähettää Ollille hirveimmät vuoden aikana löytämäni synttäri-meemit, ensimmäisenä Ron Jeremyn keinumassa älästi purkupallolla. Koska niin me tehtiin. Vannoin aina, etten ikinä enää avaa Ollin lähettämiä kuvia, koska siitä seurasi vain noloja tilanteita, ja joka kerta avasin ne silti.
Olli oli yksi rakkaimmista ystävistäni. Olli oli elämää suurempi persoona, joka näkyi ja kuului. Jos Ollin kerran tapasi, muisti kyllä tavanneensa Ollin. Olli teki yleensä lähtemättömän vaikutuksen, positiivisen tai negatiivisen. Ollia ei koskaan varsinaisesti tarvinnut etsiä, riitti, kun vain seurasi raikuvaa naurua.
Olli kuoli tammikuussa liikenneonnettomuudessa, ja ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli oli muisto vuoden takaa, kun olin käymässä Ollin asuinpaikkakunnalla, ja Olli tuli hakemaan minua paikalliselta messukeskukselta. Kiersimme messukeskusta, Olli autolla ja minä kävellen, puhuen samalla puhelimessa ja yrittäen selvittää, missä toinen oli ja miten löytäisimme toisemme. Viimein näimme toisemme, ja viimeinen asia, jonka Olli minulle puhelimessa sanoi, oli ”Nyt näkyy joku kolmekymppisen näköinen vanha haaska”. Istuin autoon, ja vastasin ”Aina kumminkin nuorempi kuin sinä”. ”Touché” kuului Ollin vastaus. Helmikuun kahdeksantena päivänä minusta tuli vanhempi kuin Olli sai elää.
Vaikka Ollin kuolemasta on jo melkein kolme kuukautta, ei se ole tuntunut todelliselta vielä ollenkaan. Enkä toisaalta ole tuntenut varsinaista suruakaan, tai ainakaan sellaista surua, kuin odotin. Ensimmäiset päivät ja viikot tunne oli ennen kaikkea absurdi ja epätodellinen. Odotin sitä hetkeä, kun Olli soittaisi ja nauraisi äänekästä nauruaan ja kertoisi kaiken olleen vain vitsi. Tällä hetkellä Ollin kuolema vain on. En ole tuntenut sitä surua, jonka odotin tulevan, ja odotan vieläkin, mutta nyt tilanne vain on. Ehkä ”oikea” suru tulee kesällä, kun Ollin uurna lasketaan ja muistotilaisuus pidetään koronarajoitusten toivottavasti höllentyessä. Nyt kaikki on tauolla, kun kuolemaan liittyviä rituaaleja ja tapoja ei voi käydä läpi tavallisessa järjestyksessä ja tahdissa.
Tutustuin Olliin lukion toisella luokalla, olimme samassa opiskelijaryhmässä, joka matkasi Saksaan viikon mittaiselle retkelle tutustumaan lukiomme yhteistyökoulun elämään ja sieltä matkasi ryhmä opiskelijoita Suomeen vastaavasti viikoksi. Löysimme toisistamme välittömästi hengenheimolaiset. Vasta nyt olen muistanut, että vaikka tutustuimme vasta lukiossa, Olli oli yläasteella yksi tanssipareistani niillä kovin kiusallisilla tanssitunneilla, joita oli ilmeisesti pakko olla kerran vuodessa liikuntatunneilla. Ja Olli oli todella hyvä tanssija.
Olli oli ihminen, jonka mielestä kaikelle voi nauraa ja kaikesta voi vitsailla. Ja se oli ehdottomasti yksi lempiasioistani Ollissa. Oli äärimmäisen ihanaa, että oli olemassa ihminen, jolle voi vitsailla kauheimmistakin asioista, eikä toinen koskaan jäänyt sanattomaksi, vaan vastasi vähintään yhtä pahalla herjalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Ollin kanssa olisi voinut käydä vakavamielisempiäkin keskusteluja, päinvastoin. Enää ei ole Ollia sanomassa ”älä ole noin nyrryynen, se ei sovi sulle”, kun meinaan vaipua liikaa synkkyyteen ja vakavuuteen.
Olli oli taiteellinen, ja olenkin onnellinen, että minulla on kunnia omistaa Ollin tekemää grafiikkaa. Ollin tekemä, Lähtölaituri-niminen teos on yksi lempiasioistani kodissani, ja se tulee olemaan aina kunniapaikalla. Ja varmasti tulen aina ajattelemaan Ollia katsoessani sitä. Minulla ei ole yhteiskuvia Ollin kanssa, mutta olen onnellinen, että minulla on tuo Ollin tekemä taulu. Se tuntuu nyt erityisen arvokkaalta.
Olli ei ollut, miten sen nyt sanoisi, parisuhdeorientoitunut. Olin kuitenkin aina varma, että vielä tulee ihminen, joka vie tuolta jalat alta, ja lähes odotin sitä. En koskaan sanonut tätä Ollille itselleen, koska se olisi ollut turhaa, ja mielestäni ei ole tarpeellista kertoa kenellekään, miten visioi toisen elämän menevän. Olli oli myös ystävistäni ainut, josta minulla on ollut tällainen tunne, enkä tiedä miksi.
Hyvää syntymäpäivää Olli, sinne jonnekin. Vaikka et edes uskonut tai kuulunut kirkkoon, enkä minäkään usko. Mutta tällä hetkellä ajatus siitä, että olet jossain vastaanottamassa ääneen lausumattomat syntymäpäiväonnittelut, lohduttaa.