26.3.2015

Silloinkin oli torstai.

Tiet olivat jo sulia ja kuivia, mutta lunta oli kuitenkin vielä paikoittain maassa.

Lähtiessä riitelin äitini kanssa, että jos hän tunkee itsensä mukaan, minä en mene ollenkaan. Menin yksin.

Ajoin lapsuudenkodistani noin 60 kilometriä lähimpään isompaan kaupunkiin yksityiselle lääkäriasemalle.

Itkin vastaanotolla tunnin pahaa oloani.

Kävelin ulos kädessäni kaksi reseptiä ja sairaslomatodistus koodilla F33.1. Parin kuukauden päästä tuo koodi saisi kaverikseen F41.1.

Kotimatkalla kävin tuossa isommassa kaupungissa apteekissa, ettei minun tarvitsisi käydä kotikaupunkini apteekissa. Jatkossa äiti kävisi puolestani apteekissa.

Tasan viisi vuotta sitten jäin sairaslomalle mielenterveydellisistä syistä. Diagnoosina ensin Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso ja myöhemmin myös Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

En osaa päättää, onko tuosta päivästä jo viisi vuotta vai vasta viisi vuotta. Viisi vuotta tuntuu samaan aikaan sekä pitkältä että lyhyeltä ajalta.

Muistan edelleen sen pesän, jonka rakensin äitini tv-huoneen sohvan nurkkaan, koska en saanut nukuttua sängyssä unettomuuden kestettyä jo useamman kuukauden.

Muistan sen unettomuudesta johtuneen humalaisen olon.

Muistan, että Masterchef Australia oli ainoa asia, joka sai minut syömään edes jotenkin oikeaa ruokaa.

Muistan, etten halunnut tavata ketään tai puhua kenellekään, eristäydyin täysin. Ja samalla toivoin, että minuun oltaisi oltu yhteydessä. Että joku kysyisi mitä kuuluu, vaikka vastausta minulla ei olisi ollut antaakaan.

Muistan, kuinka ärsyyntynyt ja lyhytpinnainen olin. Täysin mitättömätkin asiat aiheuttivat raivon ja ahdistuksen, joka salpasi hengityksen. Keho muistaa tuon tunteen edelleen.

Viiden vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä minulta meni pilalle joitain ystävyyssuhteita, jotka katkesivat, kun eristäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista, eivätkä ne ole palautuneet sittemmin. Ensin en osannut lähestyä etääntyneitä, kerran niin läheisiä ystäviä ja kun aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi se muuttuu.

Viisi vuotta sitten ajattelin, että tämä on niin suuri häpeä, että tästä en voi koskaan kenellekään kertoa, sillä jos sen teen, en tule koskaan pääsemään epäkelvon ihmisen leimasta eroon. Tänään olen sitä mieltä, etten suostu leimattavaksi, sillä minä olen enemmän kuin osieni summa.

Viisi vuotta sitten tämä päivä tuntui utopialta. Tai ei edes siltä, sillä viisi vuotta sitten en pystynyt ajattelemaan elämää viittä vuotta eteenpäin, tulevaisuutta ei ollut. Oli vain suunnaton epäonnistuminen ja häpeä.

Viisi vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, miten paljon paremmin tunnen itseni, kun olen kolme vuotta istunut terapiassa tutustumassa itseeni, purkamassa vanhoja ajatusmalleja ja rakentamassa uusia tilalle. En voinut kuvitellakaan miten vapauttavaa on olla vain minä, tällaisena kuin olen, sen sijaan että yrittäisin olla jotain, mitä kuvittelen, että minun täytyy olla, että minusta pidettäisiin. Voi, kun olisin silloin tiennyt, että ne läheisimmät ja tärkeimmät tykkäävät tästä uudestakin ja samalla oikeammasta minästä. Ehkä minusta ei saa enää ehjää, mutta japanilainen Kintsugi on lohdullinen käsite ja filosofia. Saatan olla rikkinäinen, mutta kullalla korjattu ja siksi entistä arvokkaampi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *