Viime aikoina olen miettinyt

Sattuneesta syystä minulla on ollut viimepäivinä paljon aikaa olla ja ajatella.

Olen asettanut itseni oma-aloitteiseen karanteeniin, kuten suurin osa suomalaisista(toivottavasti). Nyt olen jo päässyt alussa päälle iskeneen ahdistuksen yli ja tilanne tuntuu ihan tavalliselta. Tai ei tavalliselta, mutta sellaiselta normaalilta, ettei se enää herätä sillä lailla tunteita suuntaan tai toiseen, kyllä te fiksuina ihmisinä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Olen miettinyt, täytyykö blogipostauksessa aivan välttämättä olla kuvia. Itselleni on aina ollut teksti tärkein, enkä laita kuville hirveästi painoarvoa itse lukiessani postauksia. Tietenkin fiilistelen kauniita kuvia siinä missä kuka tahansa muukin, mutta eniten etsin kuvista informaatiota siinä missä tekstistäkin. Kukkakimppu seitsemästä kuvakulmasta saa minut usein hieman tuhahtamaan, kun skrollaan kuvien ohi etsien tekstiä, sitä koko jutun juonta.

Pelko, huoli ja ahdistus ovat luonnollisesti olleet läsnä lähes jokaisessa päivässä. Mietityttää oma ja läheisten terveys, minunkin lähipiiriini kuuluu useita riskiryhmäläisiä ja läheisiä on pandemian pahimmissa paikoissa. Huoli toimeentulosta tulevaisuudessa, irtisanouduin töistäni ennen kaiken tämän alkua keskittyäkseni kouluun ja etsiäkseni harjoittelupaikan koulua varten. Mitä luulette, kuinka helppoa on löytää harjoittelupaikkaa lähitulevaisuudessa? Ja ymmärrän sen, monet yritykset tulevat kamppailemaan olemassaolostaan lähitulevaisuudessa, harjoittelijat eivät silloin ole ensimmäisenä mielessä.

Olen rajoittanut omaa median käyttöäni, en enää lue lehtien nettisivuja tai uutisia kuin kerran tai kaksi päivässä, koska huomaan, että jatkuva tietotulva koronasta aiheuttaa itselleni ahdistusta, joten olen todennut rajoittamisen välttämättömäksi tässä tilanteessa.
Sosiaalisen median rajoittaminen sen sijaan on kinkkisempi asia, koska samalla lailla siellä on hyvin paljon puhetta koronasta, mutta samalla siellä on hyvin paljon sisältöä kaikesta muusta ”normaalista” tai ”tavallisesta”, joka saa ajatukset muualle ja se on ainakin itselleni hyvin tervetullutta.

Huomaan myös, että minulle meinaa iskeä tarve ”suorittaa” tätä eristäytymistä, somessa tulee vastaan paljon juttuja, joissa ihmiset ovat alkaneet vuosikymmenen siivousprojekteihin, konmarittavat kaappejaan, tekevät kotijumppia, tekevät etätöitä ja valvovat samalla lasten koulunkäyntiä. Siitä tulee itsellekin välillä paineita jos jonkin moisia. Silloin täytyy vain vetää henkeä, ja muistuttaa itselle, että poikkeustilanteessa on täysin sallittavaa vain selviytyä. Tietenkin minullakin on hommat, jotka täytyy tehdä poikkeustilanteesta huolimatta, mutta niiden lisäksi ei tarvitse suorittaa vapaa-aikaakin.

Olen listannut itselleni kivoja asioita, joita haluan tehdä tässä eristäytymisen aikana pitääkseni oman pääkoppani kasassa. Olen aloittanut virkkaamaan itselleni uutta torkkupeittoa(johon löysin kaikki langat omista varastoista. Siitäs saitte kaikki, jotka olette kyseenalaistaneet suuren lankavaraston tarpeellisuuden). Aion pitää todellisen LOTR-elokuvamaratonin ja katsoa kaikki kolme pidennettyä elokuvaa putkeen yhden vuorokauden aikana.

Ajattelin kaivaa arkistoistani esille 90-luvun kotimaiset suosikkisarjat, Puhtaat valkeat lakanat, Ihmeidentekijät, Hynttyyt yhteen, Metsolat… Ja mitä antaisinkaan Bondi tuli taloon -DVD-kokoelmasta. Hitto, kun en tajunnut ostaa sitä aikoinaan. Metsolat löytyy muuten Areenasta, jos 90-luvun suomalainen laatuviihde kiinnostaa.

Olen myös aloittanut migreenilääkityksen. Viisi vuotta hoin kaikille ”Ei mulla ole migreeniä, mulla vain särkee päätä”. Ilmeisesti olin väärässä, kun neurologin tuomio oli ’Klassinen migreeni’. Estolääkitys on aloitettu ja nyt vain odottelen, että se alkaa potkia.

Olen käyttänyt paljon aikaa miettiessäni, että mitä kivaa keksisin itselleni vappuna koittavan 30-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ole keksinyt vielä mitään. Kaikki kiva tekeminen ja reissaaminen on kielletty(for obvious reason), eikä mikään tavarakaan oikein juuri nyt tunnu oikealta, että juuri tällä tavaralla haluan juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä.

En ole myöskään voinut olla pohtimatta, millainen maailma on tämän kriisin jälkeen, mutta niille ajatuksille ajattelin omistaa ihan oman postauksen.

Mitä teillä on ollut mielenpäällä viime aikoina?

26.3.2015

Silloinkin oli torstai.

Tiet olivat jo sulia ja kuivia, mutta lunta oli kuitenkin vielä paikoittain maassa.

Lähtiessä riitelin äitini kanssa, että jos hän tunkee itsensä mukaan, minä en mene ollenkaan. Menin yksin.

Ajoin lapsuudenkodistani noin 60 kilometriä lähimpään isompaan kaupunkiin yksityiselle lääkäriasemalle.

Itkin vastaanotolla tunnin pahaa oloani.

Kävelin ulos kädessäni kaksi reseptiä ja sairaslomatodistus koodilla F33.1. Parin kuukauden päästä tuo koodi saisi kaverikseen F41.1.

Kotimatkalla kävin tuossa isommassa kaupungissa apteekissa, ettei minun tarvitsisi käydä kotikaupunkini apteekissa. Jatkossa äiti kävisi puolestani apteekissa.

Tasan viisi vuotta sitten jäin sairaslomalle mielenterveydellisistä syistä. Diagnoosina ensin Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso ja myöhemmin myös Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

En osaa päättää, onko tuosta päivästä jo viisi vuotta vai vasta viisi vuotta. Viisi vuotta tuntuu samaan aikaan sekä pitkältä että lyhyeltä ajalta.

Muistan edelleen sen pesän, jonka rakensin äitini tv-huoneen sohvan nurkkaan, koska en saanut nukuttua sängyssä unettomuuden kestettyä jo useamman kuukauden.

Muistan sen unettomuudesta johtuneen humalaisen olon.

Muistan, että Masterchef Australia oli ainoa asia, joka sai minut syömään edes jotenkin oikeaa ruokaa.

Muistan, etten halunnut tavata ketään tai puhua kenellekään, eristäydyin täysin. Ja samalla toivoin, että minuun oltaisi oltu yhteydessä. Että joku kysyisi mitä kuuluu, vaikka vastausta minulla ei olisi ollut antaakaan.

Muistan, kuinka ärsyyntynyt ja lyhytpinnainen olin. Täysin mitättömätkin asiat aiheuttivat raivon ja ahdistuksen, joka salpasi hengityksen. Keho muistaa tuon tunteen edelleen.

Viiden vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä minulta meni pilalle joitain ystävyyssuhteita, jotka katkesivat, kun eristäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista, eivätkä ne ole palautuneet sittemmin. Ensin en osannut lähestyä etääntyneitä, kerran niin läheisiä ystäviä ja kun aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi se muuttuu.

Viisi vuotta sitten ajattelin, että tämä on niin suuri häpeä, että tästä en voi koskaan kenellekään kertoa, sillä jos sen teen, en tule koskaan pääsemään epäkelvon ihmisen leimasta eroon. Tänään olen sitä mieltä, etten suostu leimattavaksi, sillä minä olen enemmän kuin osieni summa.

Viisi vuotta sitten tämä päivä tuntui utopialta. Tai ei edes siltä, sillä viisi vuotta sitten en pystynyt ajattelemaan elämää viittä vuotta eteenpäin, tulevaisuutta ei ollut. Oli vain suunnaton epäonnistuminen ja häpeä.

Viisi vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, miten paljon paremmin tunnen itseni, kun olen kolme vuotta istunut terapiassa tutustumassa itseeni, purkamassa vanhoja ajatusmalleja ja rakentamassa uusia tilalle. En voinut kuvitellakaan miten vapauttavaa on olla vain minä, tällaisena kuin olen, sen sijaan että yrittäisin olla jotain, mitä kuvittelen, että minun täytyy olla, että minusta pidettäisiin. Voi, kun olisin silloin tiennyt, että ne läheisimmät ja tärkeimmät tykkäävät tästä uudestakin ja samalla oikeammasta minästä. Ehkä minusta ei saa enää ehjää, mutta japanilainen Kintsugi on lohdullinen käsite ja filosofia. Saatan olla rikkinäinen, mutta kullalla korjattu ja siksi entistä arvokkaampi.

Kaksituhatta kaksikymmentä

Vuoden vaihtuessa mietin aina, mitä toivon ja tahdon alkavalta vuodelta. Yleensä tämä tapahtuu vuoden vaihdetta edeltävällä ja seuraavalla viikolla, mutta tänä vuonna siihen meni koko tammikuu. Ehkä se johtuu siitä, että täytän tänä vuonna 30, ja se luo erilaisia paineita kuin ennemmin, mene ja tiedä. En tee varsinaisia uudenvuoden lupauksia, koska niillä on tapana painua unholaan viikossa tai kahdessa. Sen sijaan olen jo useana vuonna miettinyt, kuten jo totesinkin, että mitä tahtoisin ja toivoisin tulevana vuonna tapahtuvan ja tekeväni. Tämä lähestymistapa tuntuu lempeämmältä ja vähemmän ehdottomalta, jolloin näillä toiveilla on jopa mahdollisuus toteutua. Omalla kohdallani uuden vuoden lupaukset ovat usein niin ehdottomia, että jo ensimmäinen takaisku tai epäonnistuminen saa minut luovuttamaan asian suhteen. Tai sitten ne tosiaan unohtuvat ihan viimeistään tammikuun vaihtuessa helmikuuksi.

Olen tässä tammikuun aikana miettinyt asioita, joita haluaisin tehdä ja saavuttaa vuonna 2020. Listalle kertyi paljon asioita, mutta niitä kaikkia yhdistää perusajatus siitä, että tahdon tehdä enemmän tänä vuonna, en vain näennäistehdä tai mahdollistaa tekemistä ilman, että sitten kuitenkaan teen mitään (eli ostaa harrastusvälineitä ilman, että käyttää niitä).

Olen asettanut tavoitteekseni lukea ja/tai kuunnella vuonna 2020 52 kirjaa, eli keskimäärin kirja per viikko. Tällä hetkellä olen niin sanotusti aikataulussa, sillä kirja numero 5 on kohta luettuna. Toki olen tässä tilanteessa varmasti sen takia, että sairastelin lähes pari viikkoa, enkä jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella kirjoja.

Vuonna 2020 haluaisin saada myös jälleen liikunnan osaksi arkeani. Olen kärsinyt päänsärystä jo useamman vuoden, ja liikunta on sen myötä jäänyt, koska se on aina pahentanut särkyä. Nyt on kumminkin valoa tunnelin päässä ja apu toivottavasti lähellä, niin tahtoisin päästä taas liikkumaan. Aloittaminen on tietenkin ihan berberistä, ensimmäiset puoli vuotta liikunnan ilo on varmasti kaukana, mutta onneksi kuitenkin tiedän sen olevan vaivan arvoista.

Lisäksi haluaisin tehdä tänä vuonna enemmän asioita, joita en ole aikaisemmin koskaan tehnyt. Niin kuin vaikka käydä katsomassa yleisurheilua paikan päällä. Tai tehdä itse sosekeittoa. Yleisurheilua katson mielelläni telkkarista ja sosekeittoa olen kyllä syönyt, mutta paikan päällä en ole koskaan käynyt katsomassa yleisurheilua tai ole tehnyt sosekeittoa itse. On monta muutakin asiaa, joita en ole tehnyt ennen, mutta nuo kaksi nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. Pointti lienee kumminkin se, että haluan tehdä asioita rohkeammin ja kokeilla, vaikka en voikaan olla varma onnistumisesta tai siitä, että tykkään jostain asiasta.

Vuonna 2020 haluan myös jatkaa ja kehittyä tavoitteessani olla mahdollisimman vastuullinen kuluttaja. Yritän parhaani mukaan ottaa selvää yrityksistä, joiden tuotteita ostan ja jätän ostamatta, mikäli yritys ei täytä asettamiani kriteereitä. Olen parhaani mukaan luopunut pikamuodin ostamisesta, ja olen siinä onnistunut varsin hyvin, täydellinen en tietenkään ole. Erään pikamuotiketjuksi laskettavan ketjun paidat ovat parhaita paitoja, joita olen tähän mennessä löytänyt, joten ostan niitä satunnaisesti. Mutta vanhimmat niistä ovat yli 10 vuotta vanhoja. Lähes 15, jos ihan rehellisiä ollaan.
Tavoitteeni on ostaa vähemmän, mutta laadukkaampaa ja muuttaa vaatekaappiani vastuullisempaan ja laadukkaampaan suuntaan luonnollisen poistuman kautta. Eli korvata vaatteet paremmilla vaihtoehdoilla sitä mukaan, kun nykyiset vaatteet tulevat tiensä päähän. Ja senkin jälkeen kierrättää vaatteet mahdollisimman hyvin ja/tai jatkojalostaa niitä itsekin. Lisäksi haluan oppia huoltamaan vaatteitani entistä paremmin ja vedä niitä ammattilaisten käsiteltäväksi, jotta niiden elinikä pitenisi mahdollisimman paljon. Tälläkin hetkellä minulla on yhdet kengät odottamassa suutarille pääsyä ja yksi takki odottaa, että etsisin ompelijan, joka vaihtaisi siihen vuorin.

Edellisen lisäksi haluan myös muuttaa muuta elämääni vastuullisemmaksi ja kestävämmäksi. Tänä vuonna olen ajatellut ottaa pääpainopisteikseni kierrättämisen ja ruokahävikin minimoinnin.
Kierrättäminen on varsinkin helpottunut nyt huomattavasti, kun taloyhtiömme jätekatoksen yhteyteen on tullut oma astia kierrätettävälle muoville. Muovinkeräys kyllä vähentää sekajätteen määrää huomattavasti, muovijätettä tulee ihan tuhottoman paljon ihan huomaamatta. Lisäksi ihan taloyhtiön naapurista löytyy Rinki ekopiste, josta löytyy keräysastia melkein kaikelle mahdolliselle. Juuri helpommaksi ei siis kierrättäminen voi tulla.
Ruokahävikin minimointi saattaakin olla sitten valitettavasti hankalampi tehtävä. Asun yksin, mutta josain syystä minussa asuu pieni suurperheen äiti, sillä en osaa tehdä ruokaa yhden ihmisen tarpeiksi, vaan sitä tulee aina vähintään viiden teini-ikäisen urheilijapojan tarpeiksi. Vaikka kuinka yritän, ruokaa tulee tehtyä aina ihan tuhottoman paljon. Ei sillä, minulla ei ole ongelmaa syödä yhtä ja samaa ruokaa montaa päivää putkeen, mutta kieltämättä se makkelåda alkaa maistua puulta neljäntenä päivänä. Ja aina jää se kummallinen jämä, joka muihin annoksiin lisättynä on liikaa, mutta yksin siitä ei tule kuin kiukkuiseksi.

Kirjoittaminen on minulle todella rakas harrastus, joten olenkin asettanut tavoitteekseni tälle vuodelle harrastaa sitä mahdollisimman paljon. Loppuvuodesta tämän pitäisi näkyä mahdollisimman monena blogipostauksena ja täyttyneinä muistikirjoina. Haluaisin myös elvyttää päiväkirjan kirjoittamisen, olen vuosien saatossa kirjoittanut päiväkirjaa useaankin otteeseen, aina silloin, kun on ollut rankkaa ja mieli matalalla. Kirjoittaminen on ollut hyvä keino sanallistaa ja siten purkaa sitä pahaa oloa. Sittemmin olen hävittänyt kaikki vanhat päiväkirjani, ne tekivät tehtävänsä, enkä ole halunnut tai halua palata niihin enää. Mutta haluaisin kirjoittaa sellaista päiväkirjaa, jota en halua hävittää, ja johon voisin palata vuosien tai vuosikymmenien päästä.

Ennen kaikkea toivon, että tästä vuodesta tulee hyvä.

Millaisia toiveita teillä on tälle vuodelle?

Julia Thurén – Kaikki rahasta

Minun piti lukea Julia Thurénin kirja Kaikki rahasta jo viime vuoden puolella heti sen ilmestyttyä, ihan viimeistään jouluna. No, aina elämä ei mene kuten suunnittelee ja pääsin kirjan kimppuun vasta tämän vuoden puolella. Odotus onneksi palkittiin, sillä Thurénin kirja on Loistava. Loistava, minä sanon. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä kirjan alaotsikko ”näin säästin kymppitonnin vuodessa” saattaa aiheuttaa erinäisiä tuntemuksia potentiaalisessa lukijassa. Niin itsessänikin, sillä kymppitonnin säästäminen vuodessa, kun verotettavat vuositulot ovat alle tuon kymppitonnin, tuntuu varsin utopistiselta.

Kirjaa lukiessani olisin halunnut lukea sen yhdeltä istumalta ahmien, mutta päädyin kuitenkin lukemaan sen hitaammin nautiskellen ja samalla kirjan herättämiä ajatuksia pohdiskellen. Oikein onnistunut strategia sekin.

Pidin kovasti kirjan jutustelevasta kirjoitustyylistä, tiedän sen aavistuksen häirinneen joitakin lukijoita, mutta itse pidin siitä kovasti. Raha-asiat ovat sellaisia, että kovin asiallisesta tekstistä tulee helposti vähän saarnaavaa ja kuivahkoa. Enkä nyt ollenkaan sano, etteikö Kaikki rahasta ole asiallista tekstiä, mutta kyllä te fiksuina ihmisinä ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Kirjan jutustelevan kirjoitustyylin vuoksi kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, kuin juttelisi asiasta ystävän kanssa ilman tunnetta siitä, että pitäisi olla parempi tai toimia fiksummin. Kunhan vain kasuaalisti juttelisi ystävän kanssa ehkä lasillisen äärellä. Ja kun olo on kuin jutustelisi ystävän kanssa, sitä on usein paljon vastaanottavaisempi kuin jos kokisi olevansa hiukan liian täydellisen(lue:syyllistävän) luennon kohteena.

Kirjassa ei anneta syvällisiä tietoja kaikesta mahdollisesta laskukaavoineen, vaan perusajatukset yksinkertaisilla esimerkeillä höystettynä. Ja juuri se on kirjan vahvuus. Kirja antaa peruskäsityksen, pistää miettimään ja herättää kiinnostuksen. Syvällisemmän ja yksityiskohtaisemman tiedon voi sitten hankkia muista kirjoita, joita niitäkin löytyy monen monta oikein oivaa.

Minun tekisi mieli suositella kirjaa jokaiselle vastaantulijalle ja ostaa tämä kaikille ystävilleni mikä-ikinä-merkkipaalu-tulee-ensimmäisenä-lahjaksi. Toisaalta hiukan pelkään, että tulisin siinä samalla vihjailleeksi että toisen rahankäytössä olisi jotain vikaa.

Kirjan tiimoilta Thurénilla on myös podcast nimeltä Melkein kaikki rahasta, jossa hän keskustelee viikoittain vaihtuvan vieraan kanssa erilaisista rahaan liittyvistä tilanteista ja ilmiöistä. Podcastin löydät mm. Yle Areenasta ja Spotifysta.  Podcastiin ei valitettavasti näillä näkymin tule toviin uusia jaksoja Thurenin jäätyä äitiyslomalle, mutta jaksoissa riittää silti kuunneltavaa useaksi toviksi.

Oletko sinä lukenut Thurénin kirjaa tai kuunnellut Melkein Kaikki Rahasta -podcastia?

 

Tavara. Materia. Paljon. Liikaa.

Minulla on liikaa tavaraa. Piste. End of Story.

Joskus saatan heittää asian vitsiksi ja kuitata asian sanomalla, ettei minulla ole liikaa tavaraa vaan liian vähän tilaa. (Kirjojen kohdalla tämä kuitenkin pitää paikkansa, ei ole liikaa kirjoja on vain liian vähän kirjahyllyjä.) Totuus kuitenkin on, että tavaraa on liikaa. Ja tavaramäärä on alkanut ahdistaa minua. Uskomatonta, mutta totta. Perhepiirissä minulla on maine hamsterina, keräilijänä ja jonkin sortin materialistina.

Tavaraahan on helppo hankkia, liiankin helppo. Sitä on tarjolla joka puolella. Se on halpaa, liiankin halpaa. Ja ainahan voi ostaa tavaraa, jota ei tarvitse, rahalla, jota ei oikeasti ole, jos mainoksia on uskominen.

Tavara on aikaisemmin edustanut minulle jonkinlaista turvallisuutta ja hyvää mieltä. Olin oppinut, että aina, jos on paha mieli tai ahdistaa, voi ostaa itselleen paremman mielen. Ostoksen ei ole tarvinnut olla suuri, akkainlehti, kynsilakka, kirja… Pienetkin asiat toimivat, kunhan voi ostaa itselleen jotain uutta ja kivaa. Joten tavaraa on kertynyt pieneen asuntoon varsin paljon. Ihan liikaa, ei ole kunnolla tilaa hengittää.

Silti luopuminen on tuntunut vaikealta.

Olen käsillätekijä ja askartelija, joten hyvin usein huomaan ajattelevani ”tästä voisi vielä tehdä jotain” tai ”tätä voidaan vielä tarvita”. Tiedä sitten, onko tuo ajatusmalli sisäsyntyinen vai vain äidiltä opittu, sillä äitini on aivan samanlainen. Joten nurkkani pursuavat ihan ”normaalien” asioiden lisäksi kaikenlaista epämääräistä roinaa, jolla ei ole minkäännäköistä funktiota, odottamassa inspiraatiota ja sitä hetkeä, kun ihan oikeasti alan toteuttaa kaikkia jo olemassa olevia ideoita.

38-neliöisestä yksiöstäni löytyy monen ihmisen tarpeiksi lankaa, kirjoja, elokuvia, lehtiä, astioita, suihkusaippuaa, muistikirjoja, lakanoita (paitsi aluslakanoita). Ainoastaan vaatteita minulla on niin vähän, että niitä ei meinaa oikein olla omiksikaan tarpeiksi. Toki suurin syy taitaa olla se, että lähes kaikki vaatteistani ovat niin loppuun kulutettuja, ettei niitä enää oikein kehtaisi pitää julkisilla paikoilla.

Liiasta tavarasta luopuminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, tai sitten vain teen asiasta liian monimutkaista. Marie Kondo ilmeisesti vain heittäisi iloa tuottamattomat tavarat roskin enempiä miettimättä, mutta mielestäni niin ei vain voi tehdä. Tai tietenkin voi, mutta se, kuinka järkevää se on, on sitten eri asia.

Haluaisin välttää tavaroiden roskiin heittämistä viimeiseen asti. Sisäinen viherpiipertäjäni ja maailmanparantajani sekä maailmantuskani irvistävät ajatukselle, että heittäisi tavaraa vain roskiin. Mutta samalla kaikkien poistettavien tavaroiden uudelleensijoituspaikka ei ole aivan yksiselitteisesti selvillä. Rahanarvoiset ehjät ja käyttökelpoiset on tietenkin helppo laittaa myyntiin, ne on myös helppo lahjoittaa parempaan käyttötarkoitukseen esimerkiksi Hope Ry:lle. Rikkinäiset ja roskat tietenkin roskiin. kierrätettävät asianmukaisiin keräyslaatikoihin.
Mutta entä sitten ne tavarat, joiden kohtalo ja loppusijoituspaikka on hankalammin päätettävissä? Esimerkiksi ne vaatteet, joissa on elastaania ja jotka eivät siten kelpaa kierrätyspuuvillan materiaaliksi. Mitä niille pitäisi tehdä? No, periaatteessa heittää roskiin poltettavaksi. Se ei tunnu oikealta tai järkevältä, mutta niin se vain menee.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, mikä määrä tavaraa on minulle sopivasti. Toistaiseksi olen päässyt vain siihen tulokseen, että nykyinen määrä on liikaa. Sopiva määrä löytynee jossain vaiheessa vähennysprojektin aikana, ja se varmasti riippuu asuinneliöistäkin.

Olen siis aloittamassa tavaroiden vähennysprojektin, tavoitteena on, että kun muutan tästä asunnosta seuraavaan, mukaan lähtee vain sellaisia tavaroita, jotka todella haluan säilyttää ja joille on ihan oikeasti käyttöä. Ja koska seuraavakin asuntoni tulee olemaan vuokra-asunto, niin on tietenkin sitä parempi, mitä pienempään asuntoon tavaroideni kanssa mahdun. En kuitenkaan ota paineita siitä, että minun olisi jotenkin pakko luopua X määrästä tavaraa. Minulla ei esimerkiksi pienintäkään halua kirjoistani, saan niistä valtavasti iloa ja pidän siitä, että voin hetkenä minä hyvänsä ottaa hyllystäni sen hetkiseen fiilikseen sopivaa lukemista. Enkä tiedä, miten mielekästä olisi vaikka myydä lankoja pois, sillä kuitenkin neulon paljon, joten niitä on mielestäni järkevintä vähentää neulomalla, ei myymällä/antamalla pois. Vaatteita voisi kyllä jälleen karsia, vaikka niitä ei paljoa olekaan. Huomaan käyttäväni aina samoja vaatteita, jotka kiertävät päältä pyykkiin, eivätkä juuri ehdi oleilla vaatekaapissa ja samalla on vaatteita, jotka eivät vain päädy päälle enää. Kiertoon siis, todennäköisesti vien niitä Hope Ry:lle, kuten tein viimekesänäkin.

Onko teillä ollut tai menossa parasta aikaa tavaranvähennysprojekteja?

Tervetuloa

Olen Tiina. 28-vuotias. Sisko. Tytär. Täti. Ystävä. Kaveri. Opiskelija. Työntekijä. Kirjoittaja. Lukija. Pohtija. Haaveilija. Suunnittelija. Tekijä.

Kirjoitin aiemmin blogia toisaalla, mutta erinäisen elämänvaiheen pyörteissä kirjoitusinto katosi. Pitkän hiljaiselon jälkeen kirjoitusinto alkoi kuitenkin palailla pikkuhiljaa ja samalla kävi selväksi, ettei vanha blogini enää vastannut sitä mielikuvaa, jota siltä tahdoin. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että vanhan blogini muokkaaminen sellaiseen kuosiin, johon tahtoisin, olisi paljon suurempi projekti kuin aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä. Joten tässä sitä ollaan.

Näin alkuun ajattelin, että olisi hauskaa kertoa itsestäni jokunen satunnainen faktan taustatiedoksi.

Liikutun katsoessani Masterchef Australiaa, itken niin ilosta, surusta kuin myötätunnostakin. Australian Masterchef on ainoa versio Masterchefista, jota seuraan. Ohjelma on niin positiivinen, kannustava ja inspiroiva, että samanlaisia toivoisi olevan useampiakin. Kilpailijat laittavat kaikkensa peliin(ja kannustavat ja tsemppaavat toisiaan!) ja heidän tunteensa välittyvät kotisohvallekin niin voimakkaasti, että itku ja nauru ovat herkässä.

Opiskelen tällä hetkellä kolmatta järkevää/oikeaa tutkintoani(koska täytyy olla oikea ammatti, ei voi olla vain kirjoittaja), ehkä neljäs tai viides ovat jo jotain luovaa ja hauskaa. Se ensimmäinen järkevä oli hierojan ammattitutkinto, toinen liiketalouden perustutkinto(eli merkonomi) ja tällä hetkellä opiskelen tradenomiksi.

Haluan ehdottomasti vielä opiskella myös luovempia asioita, ainakin kirjoittamista ja valokuvaamista. Molempiin on onneksi Tampereella hyvät mahdollisuudet. Yksi haaveistani olisi joskus tulevaisuudessa saada osa elannostani luovilla hommilla.

En ole eläinrakas, mutta mielestäni valkohaissa ja miekkavalaissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Katson kaikki tv:stä tulevat dokumentit ja tahtoisin nähdä molemmat luonnossa. En vain ole täysin perillä esimerkiksi valassafareiden eettisyydestä. Sen tiedän, etten halua olla missään tekemisissä enkä tukea näitä vesipuistoja, jossa on miekkavalaita ahtaissa altaissa. Tilikum-dokumentti on nähty ja se vain vahvisti tätä päätöstä.

Vapaa-ajallani tykkään todella paljon tehdä käsitöitä, ja läheiseni saavatkin yleensä nauttia(tai ”nauttia”) itsetehdyistä lahjoista. Lempilajini on neulominen, mutta parin viimevuoden aikana olen myös innostunut virkkaamisesta ja toiveissa on opetella pian myös ompelemaan.

Olen addiktioon taipuvainen luonne, ja olenkin varma, että jos olisin koskaan saanut esimerkiksi alkoholista samanlaiset kiksit kuin saan esimerkiksi elokuvista, kirjoista, jääkylmästä Coca-Colasta tai niistä käsitöistä, olisin jonkinlainen päihteiden väärinkäyttäjä.

Rakastan tarinoita, kirjoja, elokuvia, tv-sarjoja. Kirjoissa tarinat ja tunnelma rakennetaan sanoilla, välimerkeillä, lauseilla, virkkeillä, kirjoittajan ja lukijan mielikuvituksella. Elokuvat ja tv-sarjat perustuvat käsikirjoitukseen, mutta tarina kerrotaan näyttelijöiden, lavastuksen, ja musiikin avulla.

En inhoa mitään yhtä suurella pieteetillä kuin siivoamista, mutta pidän asioiden järjestelemisestä. Esimerkiksi Hama-helmien lajittelu väreittäin on äärimmäisen rentouttavaa ja meditatiivista.

Ihmiseksi, joka vihaa siivoamista tuhannen auringon voimalla, minulla on hämmentävän paljon kaikkia mahdollisia siivousaineita ja –tarvikkeita. Löytyy omat purkit ja putelit kaikille mahdollisille pinnoille muovimatosta hellan kautta peileille.

Vuosien, yli vuosikymmenen, jälkeen olen innostunut jälleen joulusta. En missään nimessä ole sellainen jouluhullu, joka alkaa kuunnella joululauluja jo ennen juhannusta ja purkaa joulukoristeet vasta vappuna. Olen kuitenkin saattanut ostaa seuraavan vuoden joululahjan joulupäivänä klo 00:30… Puolustuksekseni sanottakoon, että oli toimittava heti, koska ei ollut takeita, että olisin saanut enää myöhemmin haluamaani tavaraa.  Sisarusten lasten myötä, joulu on luonnollisesti saanut uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Joulussa tärkeintä minulle on hyvä ruoka ja yhdessäolo perheen kanssa. Ironisesti kyllä en pidä perinteisistä jouluruoista sitten niin yhtään. Kinkku? Juu ei tule tapahtumaan. Perinteiset laatikot? Hyiyäkensyö. Kalat? En koske. Rosolli? Jääpähän muille enemmän.

Olen iltavirkku ja aamutorkku. Olen virkeimmilläni siinä iltakahdeksasta eteenpäin, ja tästä johtuen nukkumaanmeno usein venähtää liian myöhäiseksi ja aamuherätykset ovat aina tuskaisia. Luontaisen rytmini mukaan menisin nukkumaan siinä puolilta öin-yhdeltä ja heräisin 9-10 aikaan. Ei ole 8-16 -arkirytmi minua varten, ei.

Omistan Harry Potter -kirjasarjan tällä hetkellä kokonaisena kolmella eri kielellä, suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi sekä yhden osan saksaksi. Haaveeni on omistaa kirjasarja kokonaisuutena kaikilla osaamillani kielillä.

Kuten yllä mainittu varmasti vihjaa, olen keräilijäluonne. Tahdon aina täydellisen sarjan, ja minua jää vaivaamaan, jos en sitä onnistu saamaan. Tämä pätee aika lailla kaikkeen, tahdon kirjasarjani kokonaisina (ja samoina/yhtenäisinä painoksina, edelleen, vuosia myöhemmin, risoo, että Laila Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjasta puuttuu kaksi osaa), pääsiäisenä tahdon Kinder-munien ”pääsarjan” täydellisenä, vaikka en keksi niille saakelin leluille edes mitään käyttöä, mutta koska kinderit kuuluvat pääsäiseen ja kun sen ensimmäisen lelun saa, niin sitten täytyy saada loputkin. Koska vajaa tai keskeneräinen sarja ei sovi minun pirtaani.

 

Joten, tervetuloa lukemaan ja seuraamaan. Toivottavasti viihdytte.  Hiukan täällä on vielä hommat kesken, noin niin kuin ulkonäöllisesti, mutta ei anneta sen häiritä.