KirjaKevät 2022

Julkaistu tekijä Tiina

Olin ihan intopiukkana, kun huomasin, että ensimmäiset kevään 2022 kirjakatalogit olivat ilmestyneet. Intoni hiukan laski, kun kävin kaikki katalogit läpi. Siinä, missä syksyn katalogeja selatessani löysin kymmeniä ja kymmeniä kiinnostavia kirjoja, kevään katalogeista löysin niitä vain kourallisen(tai siltä se ainakin tuntui). Aivan kuin minulta loppuisi lukeminen, jos ei joka syksy ja kevät ilmesty kymmenittäin ja kymmenittäin uusia kiinnostavia kirjoja.

Koska kaiken kaikkiaan kiinnostavia kirjoja on nyt keväällä vähemmän, päätin listata top9 mielenkiintoisinta kirjaa kevään uutuuksista lueteltuna ilmestymiskuukauden mukaan. Kirjojen kansikuvat on otettu kustantamoiden kuvapankeista.

Aurora Airaskorpi – Vapauden tavoittelijat (tammikuu / Kustantamo S&S)

En ole yksin miettiessäni vaihtoehtoja perinteiselle työlle, vakituiselle työsopimukselle 8-16 tai 9-17 työajalla. Työelämän pirstaloituminen on tosiasia, joka meinaa välillä unohtua itseltänikin, vaikka olen tehnyt jo sovinnon sen asian kanssa, että ’toistaiseksi voimassa oleva’ työsuhde ei ole mikään itsestäänselvyys enää.
Vapauden tavoittelijat on kertomus Airaskorven ensimmäisestä vuodesta itsensätyöllistäjänä ja samalla ohjekirja samaa hyppyä suunnitteleville. Kirjassa käydään läpi yhteiskunnallisia syitä itsensätyöllistämisn yleistymiselle sekä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat valinneet itsensätyöllistämisen perinteisen työsuhteen sijaan. Kirjassa kuvataan itsensätyöllistäjän arkea realistisesti ja punnitaan erilaisten työnteon mallien hyviä ja huonoja puolia.
Kuten olen aikaisemmin kirjoittanutkin, olen miettinyt paljon mielekkään elämän osatekijöitä, ja koska työ on iso osa elämää, on vain luonnollista, että olen kiinnostunut aiheesta kirjoitetuista kirjoista. Olen varma, että tästäkin kirjasta saan jonkin oivalluksen tai ajatuksen, jota en ole aiemmin ajatellut.

Silja-Elisa Laitonen – Valinta (tammikuu / Tammi)

Valinta on Silja-Elisa Laitosen esikoisromaani Raakelista, joka uhmaa perhettään lähtemällä lotaksi jatkosotaan vuonna 1941. Kirja on ensimmäinen osa Suviranta-sarjaa, joka näyttää sodassa aktiivisen naisen ja osoittaa, miten eri lailla samalla puolella taistelleita miehiä ja naisia on kohdeltu. Miehet ovat saaneet kertoa tarinansa, nyt on Raakelin vuoro.
Ei ole salaisuus, että Suomen sotahistoria kiinnostaa minua, ja että pidän Suomen historiaan 1800-1900-luvuille sijoittuvista historiallisista romaaneista. Joten on suorastaan kivuliaan itsestään selvää, että tämä kirja herätti kiinnostukseni. Ja on myös kiva, että luvassa on kokonainen sarja. Yksittäiset kirjat ovat kivoja, mutta onhan se ihanaa, kun voi palata samaan tarinaan, joka on kuitenkin uusi, kun sarjaan ilmestyy uusia osia.

 

Jia Tolentino – Trikkipeili: Ajatuksia aikamme itsepetoksesta (helmikuu / Into)

Trikkipeili on esseekokoelma, jossa Tolentino käy läpi nykykulttuuria tulkiten sitä omaleimaisella tyylillä sijoittaen itsensä lempeän huumorin saattamana osaksi sen ilmiöitä.
En ole kovinkaan kokenut esseiden lukija, joten tämä kuulostaa sopivan pehmeältä laskulta esseiden maailmaan. En ole aiemmin oikein osannut hakeutua esseiden pariin, minulla on ollut tunne, että esseitä lukevat ”kultturellimmat” ihmiset kuin minä. En todella ole kulttuurikodin kasvatti, mutta olen päättänyt luoda itsestäni kunnon kulturtantin, joten esseet, täältä tullaan.

 

 

Anna James – Tilly ja seikkailujen kartta (helmikuu / HarperCollins Nordic)

Tilly ja seikkailujen kartta on jo kolmas osa Jamesin Tilly-sarjassa. Luin ensimmäisen Tilly-kirjan joulun välipäivinä ja toisen aivan vastikään. Ja minä rakastan niitä. Nuorempana nämä olisivat kiilanneet itsensä heittämällä lempikirjojeni top5:seen.
Tilly asuu isovanhempiensa omistaman kirjakaupan yhteydessä olevassa asunnossa ja hänellä on kyky kirjamatkailla, eli lähteä seikkailemaan kirjoihin ja niiden tarinoihin. Eli käytännössä hän tekee konkreettisesti sen, mihin lukija pystyy mielessään lukiessaan erityisen vetävää kirjaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei luonnollisestikaan puutu, mutta tarkemman kuvauksen jätän kirjoihin itseensä.
Kirjassa on hauskoja kuvituksia sekä välillä teksti elää tarinan mukana, kun rivi saattaakin alkaa valua loppua kohden tai fontti muuttuu korostaen tarinaa.

 

Ann-Christin Antell – Puuvillatehtaan perijä (helmikuu / Gummerus)

Puuvillatehtaan perijä on jatko-osa vuosi sitten ilmestyneelle Puuvillatehtaan varjossa -romaanille. Puuvillatehtaan perijässä Jenny ja Fredrik Barkerin ottotytär Martta palaa Ruotsista Turkuun ja pääsee kansankirjastoon töihin. Puuvillatehtailija Robert alkaa tutustuttaa Marttaa seurapiireihin, mutta samaan aikaan Martan lapsuudenystävä, telakkatyöläinen Juho vetää Marttaa puoleensa karkealla charmillaan. Ja antavatko seurapiirit Martan alhaisen syntyperän unohtua?
Kuten jo aikaisemmin kerroinkin, pidän historiallisista romaaneista. Pidin myös Puuvillatehtaan varjossa -romaanista, se oli mukavan kepeä ja nopealukuinen. Palaan mielelläni Puuvillatehtaan maailmaan ja Turun seurapiireihin.

 

 

David O’Connell – Kivijätin kosto (helmikuu / Kumma)

Vielä kerran paluu Hämärähyssyyn! Ostin Hämärähyssyn Mysteerit -trilogian ensimmäisen osan Karkkitehtaan kummituksen syksyllä lapsuuden kotipaikkakuntani kirjakaupasta, ja ensin harkitsin antavani sen joululahjaksi. Onneksi tulin järkiini ja pidin kirjan itse, sillä Hämärähyssyn Mysteerit ovat kutkuttavan hyviä kirjoja. Olin alkuun hieman skeptinen, sillä en varsinaisesti ole järin suuri jännäreiden/dekkareiden/trillereiden ystävä ja Hämärähyssyn mysteereiden varsinainen kohderyhmä on lapset, mutta yllätyin erittäin positiivisesti. Joten odotan innolla trilogian päätösosan ilmestymistä helmikuussa. Kahdessa ensimmäisessä osassa loppuratkaisu on päässyt yllättämään minut, ja odotan sitä myös Kivijätin kostolta.

 

 

Reetta Hänninen – Tulisydän: Maissi Erkon kiihkeä elämä (maaliskuu / Otava)

On kaksi syytä, miksi Tulisydän kiinnostaa minua: 1) Mielenkiintoisten naisten elämät kiinnostavat minua ja 2) Kenen nimi on oikeasti Maissi? Anteeksi rahvaanomaisuuteni, mutta jos ihmisen nimi on Maissi, minä haluan lukea hänestä.
Tulisydän kertoo lehtisuvun naisvaikuttajan poikkeuksellisen ja traagisen elämäntarinan. Maissi Erkon (1872-1936) elämässä arki ja politiikka kietoutuivat erottamattomasti yhteen. Erkko taisteli elämänsä loppuun asti laillisuuden ja vapaamielisyyden puolesta sekä vaati myös Helsingin Sanomia johtavaa poikaansa pitämään kiinni aatteista, joille oli uhrannut koko elämäntyönsä.
Voi olla, että olen väärässä, mutta mielestäni Tulisydän on osa jatkumoa, jossa vahvoista ja ’erikoisista’ naisista kirjoitetaan kirjoja, joissa he ovat itse pääosassa. Historian saatossa miehistä on kirjoitettu kirjoja kirjojen jälkeen, mutta naiset ovat jääneet sivuosaan. Parin viime vuoden aikana naisia on nostettu enemmän valokeilaan(täysin ansaitusti) ja heistä on alettu kirjoittaa kirjoja.

 

Eve Hietamies – Numeroruuhka (huhtikuu / Otava)

Kuuntelin viime vuonna alkuvuodesta Hietamiehen kolme edellistä Antti ja Paavo Pasasen seikkailuista kertovaa kirjaa ja ihastuin kyseiseen kaksikkoon ikihyviksi. Harmittelin jopa, ettei kirjoja ollut kuin kolme. Mutta nyt Tiinaa hemmotellaan, kun Pasasten tarinaan julkaistaan neljäs kirja. Pieni googlailu onneksi myös vahvisti, että Numeroruuhkan äänikirjan lukee kolmen ensimmäisen kirjan tapaan Antti Virmavirta. Kuuntelin Pasasten seikkailut vuosi sitten äänikirjoina, ja olen huono muuttamaan asioita kesken kaiken, joten aion kuunnella myös tämän uuden osan äänikirjana.
Numeroruuhkassa Paavo on jo neljäsluokkalainen ja Antti hukkuu wilmaviesteihin, joita ilman Paavon koulutaival ei ilmeisesti voisi hoitua. Pormestarin itsenäisyyspäivänjuhlat nelosluokkaisille aiheuttavat Pasasille jos jonkinmoista stressiä, minkä lisäksi Antin työpaikalla lehtitalossa leijuu YT-neuvotteluiden uhka.

 

Susanna Alakoski – Lontoon tyttö (huhtikuu / WSOY)

Lontoon tyttö on jatko-osa vuosi sitten ilmestyneelle Pumpulienkelille, jota kuvattiin ”naisten Täällä Pohjantähden Alla:ksi”, mikä herätti mielenkiintoni, koska Linna on yksi lempikirjailijoistani. En oikein tiedä, mitä mieltä olen Pumpulienkelistä, kirjoitustyylissä oli jotain, joka silitti minua vastakarvaan, mutta en silti voinut jättää kirjaa kesken. Ei sillä, olen äärimmäisen huono jättämään aloittamaani kirjaa kesken. Mutta jokin tarinassa veti minua puoleensa niin, että minun oli saatava tietää, miten kirja päättyy.
Lontoon tytössä eletään viisikymmenlukua ja Hildan esikoistyttö Greta on lähtenyt Vaasasta Tukholmaan paremman elämän toivossa ja elämä vie hänet entistä kauemmaksi Lontooseen. Vaasassa Hilda työskentelee edelleen puuvillatehtaalla, alalla, jota uhkaavat sekä automatisaatio että ulkomainen kilpailu.

 

Mitä kirjoja sinä odotat ilmestyväksi keväällä?

2022

Julkaistu tekijä Tiina

2021 ohi. Lusittu. Finito. Peräpeilissä. Kaputt. Förbi.  LUOJAN KIITOS. Ei hetkeäkään liian aikaisin.

Koska tänään eletään uuden vuoden ensimmäistä viikkoa, siis sitä perinteistä Uutta Alkua (minä sen sijaan en todellakaan ole uusi. Sama kyyninen kurppa kuin reilu viikko sitten), on aika listata tavoitteita ja toiveita vuodelle 2022. En tee perinteisiä uuden vuoden lupauksia, vaan olen omaksunut asenteen, että teen joka päivä parhaani ja se riittää. Mutta tavoitteita ja toiveita voi kyllä listata, kunhan pitää huolen, ettei elämä mene suorittamisen puolelle.

Koska ylitin kirkkaasti, suorastaan murskasin, viime vuodelle asettamani 52 kirjan lukutavoitteen (lopullinen lukema 58 luettua kirjaa), nostan tavoitteen kunnianhimoisesti 75 luettuun kirjaan vuonna 2022. Vuonna 2020 opettelin kuuntelemaan äänikirjoja, ja viime syksynä olen alkanut lukea E-kirjoja, joten lukurintamalla on käytössä kaikki aseet, lukupaikkoja on rajattomasti, kun vain on puhelin matkassa. Mikään ei silti voita perinteistä kovakantista printtikirjaa.

Helmet-lukuhaaste 2022 julkistettiin keskiviikkona 29.12. ja minä päätin lähteä selättämään sitä. Olen kyllä tiennyt Helmet-lukuhaasteesta jo siitä lähtien kun se lanseerattiin, mutta en ole koskaan aiemmin tarttunut siihen. Hiukan kyllä pelottaa, että haasteen myötä lukemisesta tulee suorittamista, mikä olisi ikävää, mutta joskus on otettava riskejä. Ja ainahan haasteen voi jättää kesken, jos homma meinaa karata suorittamisen puolelle.
Ja samaan syssyyn ajattelin myös suorittaa Helmet-elokuvahaasteen. Kun kerran aletaan, niin hypätään suoraan syvään päähän. 50 elokuvaa vuodessa, pitäisi olla helppo nakki. Kuuluisia viimeisiä sanoja.

Olen ajatellut, että vuosi 2022 voisi olla vuosi, jolloin käyn oopperassa. Edellisestä kerrasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 15 vuotta, joten on ihan korkea aika mennä uudelleen. Olen jo tovin tutkaillut lippuja Ilmajoen musiikkijuhlille Hiljaiset perivät maan -oopperaan, vielä pitäisi löytää halukas toveri lähtemään mukaan. Kuka sitä nyt yksin oopperaan. Jos ei löydy vapaaehtoisia, pakotan Äipän mukaan. Mitä muutakaan eläkeläinen tekisi kesäpäivänä?

Aion jatkaa uusien asioiden opettelua myös vuonna 2022, toivottavasti paremmalla menestyksellä kuin viime vuonna. En vieläkään osaa neuloa sukkia pyöröpuikoilla tai neuloa kirjoneuletta, enkä koristella ällistyttävän upeita pikkuleipiä. En myöskään osaa ranskaa, käyttää photoshopia tai editoida videoita. Paras aika aloittaa olisi ollut eilen, ja toiseksi paras on nyt.

Osallistuin vuosi sitten kansalaisopiston parin viikonlopun mittaiselle piirustuskurssille ja tykästyin piirtämiseen kyllä! Siis minä, joka en peruskoulussa saanut yhtäkään, en yhtä ainutta, kuvaamataidon työtä valmiiksi. Lukion pakollisella kuvaamataidon kurssilla piti tehdä syksyn aikana yhdeksän työtä, tämän kuultuaan äitini nauroi ja totesi, ettei tule tapahtumaan. Ihan puhtaalla kiukulla sain ne yhdeksän työtä valmiiksi. Ajoissa. En muistele tapahtumaa pahalla, vaan lähinnä pidän tuota hauskana muistona.
Mutta siis. Se piirtäminen. Ja itse asiassa kaikenlainen kuvataiteilu. Tuo piirustuskurssi sytytti jonkinlaisen palon töhertelyyn ja tässä kohtaa uskon täysin porttiteoriaan. Että piirtäminen on vain ”gateway drug” muihin taidemuotoihin. Katselen jo haaveillen esimerkiksi akryylimaaleja. Aion siis tänä vuonna piirtää ja kuvataiteilla enemmän ja rohkeammin.

Muutto olisi toivottavasti jälleen edessä, nykyistä asuntoa kyttäsin yli vuoden, seuraava löytyy toivottavasti nopeammin. Mitä pikemmin sen parempi. Vaikka muuttaminen ei mitään herkkua olekaan, se on tehtävä mikä on tehtävä.

Olen ajatellut, että tänä vuonna ottaisin takaisin käyttöön aiemmin minulle mieluisia tapoja ja rutiineja. Kuten esimerkiksi eväiden tekemisen töihin sen sijaan, että nappaisin työmatkalla kaupasta Kokkikartanon vihreän muovirasian tai kävisin työpaikan henkilöstöravintolassa syömässä. Työpaikan ravintolan ruoka on kyllä hyvää, ja seura erinomaista, mutta hintojen nousu vuodenvaihteessa nosti hinnat jonkin henkisen kynnyksen yli, joten olen ajatellut, että kävisin siellä jatkossa vain kun siellä on joko erityisen hyvää ruokaa tai ruokaa, jota en viitsi(tai osaa) itse tehdä.
Lisäksi olen päättänyt, että alan taas lakata kynsiäni. Vielä ennen pandemiaa kynteni olivat lakatut 98% ajasta, lakkasin kynnet parin-kolmen päivän välein, vaihdoin lakat heti, kun kärjissä näkyi vähänkään kulumaa. Pandemian alettua olin niin syvällä työuupumuksen syövereissä, ettei kynsien lakkaaminen vain kotona makaamista varten huvittanut, ja niin tapa vain jäi. Lakkasin kynnet vihdoin uudeksi vuodeksi ja olo oli heti erilainen, skarpimpi. Kuin olisi löytänyt jotain, joka oli ollut pitkään kadoksissa.

Aion tänä vuonna jatkaa hyväksi havaitsemallani tiellä ja jatkaa askelien ottamista kohti unelmieni saavuttamista. Tein viime vuonna paljon ajatustyötä siitä, millaista elämää haluan elää ja mitä osia kuuluu minulle mielekkääseen elämään. Nyt olisi aika edistää niitä asioita ihan konkreettisesti elämässä ja arjessa, mikä on, myönnettäköön, hiukan pelottavaa. Kuten sanotaan, tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Okei, vahvat sanavalinnat, mutta pointti pätee. Vaikka nykytilanne olisi epätyydyttävä, on se kuitenkin turvallisempi kuin jokin uusi ja tuntematon. Mutta Matildaa lainatakseni: ”Mutta vain minä itse voin tarinaa muuttaa, kukaan muu kuin minä ei voi suuntaa vaihtaa, joskus on pakko olla pikkuisen tuhma”.

2021 Tilinpäätös

Julkaistu tekijä Tiina

Jos vuosi 2020 oli huono, niin 2021 on ollut aivan hanurista. En jää kaipaamaan, kun 2021 jää elämän taustapeiliin.

Vaikka uusi työpaikka on vuoden ehdoton kohokohta, ei se yksin riitä läheskään tasaamaan ystävän kuolemaa, katkenneita ihmissuhteita, epäonnistunutta muuttoa asuntoon, josta ei tulekaan pitkäaikaista kotia, vaikka niin luulin tai edellisen työpaikan epäkohtia, jotka vaikuttivat kaikkeen jaksamiseen henkilökohtaisessakin elämässä.

Jos vertaan vuoden tapahtumia siihen, mitä kirjoitin helmikuussa, niin yllättävän moni asia, joista tuolloin kirjoitin, on tapahtunut. Olin ihan varma, etten ole tehnyt yhtään niistä asioista, joita olin aiemmin listannut. Työ on vienyt sen verran tehokkaasti aikaa ja energiaa tänä vuonna. Joku saattaisi sanoa jotain burnoutin mahdollisuudesta, mutta en minä. Tietenkään. Denials i a river in Egypt.

Muutin uuteen asuntoon, mutta erinäisistä syistä johtuen, ei tästä asunnosta tullut minulle pitkäaikaista kotia. Metsästin ja kyttäsin tätä asuntoa reippaasti yli vuoden, toivottavasti seuraava unelma-asunto tulee vastaan nopeammin.

Aloitin säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen, ja myös tietoisesti lopetin sen, koska totesin, etten edes halua kirjoittaa kaikkea tänä vuonna tapahtunutta muistiin. Joidenkin asioiden on hyvä jäädä peräpeiliin ja kadota tomupilveen, kaikkea ei tarvitse muistaa eikä muistella.

Aika läheisten ja ystävien kanssa oli tänäkin vuonna kortilla, koska kulkutauti ja elämä. Parasta ystävääni en tainnut nähdä koko vuonna, mikä tarkoittaisi, etten ole nähnyt häntä puoleentoista vuoteen. Järkyttävää. Puhelinlinjat ovat sentään käyneet kuumina, yhteyttä on pidetty yllä. Yksi parhaista ystävistäni tosiaan kuoli tammikuussa, ihan uskomatonta, että kohta siitäkin tulee vuosi. En ole vielä saanut poistettua yhteystietoa puhelimesta, ja moneen kertaan olen ottanut puhelimen käteen laittaakseni viestiä. Joka kerta on hirveä isku, kun muistaa, ettei ystävä enää ole vastaanottamassa viestiä.
Mutta hätä ei ole tämän näköinen, olen myös herättänyt uudelleen henkiin vanhoja ystävyyssuhteita. Se, jos mikä on ekologista. Ottaa vanhat ystävät uudelleen käyttöön sen sijaan, että koko ajan hankkisi uusia.

En opetellut uusia tukkatempuja, pese-ja-pidä-mallilla mennään. Jotain vois olla hyvä keksiä.

Saavutin tälle vuodelle asettamani lukutavoitteen, tätä kirjoittaessani ole kirjanpitoni mukaan lukenut 56 kirjaa tänä vuonna ja pikkuisen elättelen toivetta, että saisin luvuksi 60 vielä ennen kuin vuosi vaihtuu. Yhtä kaikki, aion julistaa suorastaan murskanneeni 52 kirjan lukutavoitteeni.

Uusia taitojakin opettelin, öööh, en ainuttakaan. Se siis täytyy laittaa tämän tilinpäätöksen siirtovelkoihin (vai siirtosaamisiin? En ole kirjanpitäjä, eikä minusta sellaista tule, joten ihassama). Paitsi että, osallistuinhan minä viime tammikuussa kansalaisopiston järjestämälle parin viikonlopun piirustuskurssille. Se lasketaan uuden opettelemiseksi. Tämä kohta ei siis ollut ihan täysi floppi.

Löysin rohkeuden ottaa konkreettisia askelia kohti unelmieni toteuttamista! Pieniä, horjuvia, vauvan ensiaskeleita, mutta askeleita yhtä kaikki! Ihan vielä en ole valmis puhumaan julkisesti näistä askelista, mutta ehkäpä jo ensivuonna olen.

Tämä vuosi on koetellut minua monella rintamalla, ja jopa hiukan yllättyneenä voin todeta, ettei se kuitenkaan murtanut minua. Kyllä, moneen kertaan on tuntunut niin pahalta, että sekunti tuntuu tunneilta ja on tuntunut pahalta hyvin pitkiä aikoja, mutta kertaakaan en ole pelännyt mielenterveyteni puolesta. Olen kauan pelännyt huonoja päiviä ja huonoja hetkiä merkkeinä jostain kamalammasta. Mutta en tänä vuonna. Tänä vuonna olen antanut asioiden tuntua pahalta niin kauan kuin ne tuntuvat pahalta ja sitten antanut niiden mennä, kun ne eivät tunnu enää pahalta. Tämä oivallus pääsi yllättämään minut tänä syksynä, kun tuntui erityisen pahalta, etten pelännytkään mitään pahempaa.

Olen myös oppinut, että minä saan asettaa rajoja. Ettei ole vain minun tehtäväni joustaa, vaieta ja niellä asioita. Se on ollut yhtä aikaa sekä hiukan pelottavaa että äärimäisen vapauttavaa. Luopua kunnollisen pikkuporvarillisen elämän larppaamisesta ja tavoittelusta ja todeta, ettei se koskaan ole ollut minua varten tai erityisen tavoiteltava asia. Kauan yritin ja tunsin huonommuutta. Mutta vika ei tainnutkaan olla koskaan minussa. Aika radikaali ajatus.

Parempaa vuotta 2022 kaikille.

Vaikka elämä ei oo reiluu, ei silti pidä olla mikään mutrusuu

Julkaistu tekijä Tiina

*Lippu saatu työsuhde-etuna, henkilökuntalippuna

Kävin katsomassa lokakuun lopussa ensi-iltansa saaneen Matilda-musikaalin marraskuun puolivälissä.

Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia Matildan suhteen, Roald Dahl oli/on minulle kuuluisuudestaan ja legendaarisuudestaan huolimatta tuntematon kirjailija, ja ainut kosketukseni hänen tuotantoonsa oli Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas -elokuva vuodelta 2005. Eikä se jättänyt kummempaa muistijälkeä kuin että katsottu on.

Astelin teatterin saliin siis avoimin mielin ja ilman ennakko-odotuksia, kun tarina ei ollut ennestään tuttu. Sen kyllä tiesin ennakkoon, että musikaali on yllättävän synkkä lasten musikaaliksi.

Matilda on kyllä yllättävän tummasävyinen lasten musikaaliksi, mutta en sanoisi sitä liian pelottavaksi missään tapauksessa. Toki, aikuisen on hyvä pohtia, kuinka herkkä lapsi on, ennen kuin vie hänet katsomaan Matildaa, sali on kumminkin pimeä ja valot ja äänet näyttämöllä kovia.

Synkästä sävystään huolimatta Matilda on ihana, hurmaava, valloittava ja äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Jokainen näyttelijä lavalla toteuttaa roolinsa täydellisesti, mutta erityismaininta on silti annettava pääroolissa loistavalle Villa Murtaghille. Niin pieni ja nuori tyttö, ja millainen karisma! Aivan käsittämätöntä. Itsehän en samanikäisenä olisi ikimaailmassa suostunut astumaan lavalle 800 ihmisen eteen esiintymään.

Puvustuksen ja maskeerauksen mestariteoksena on mainittava Jani Karvinen rehtori Trunchbullin roolissa. Minulta tippui leuka lattiaan, kun tajusin, kuka esittää rehtori Trunchbullia, että se ihan todella on Jani Karvinen, joka oli minulle tuttu lähinnä Lidlin mainoksista. Ja millaisen suorituksen hän tekeekään kammottava ihmishirviönä, kammottavan loistavaa tai loistavan kammottavaa, miten kukakin haluaa asian ilmaista.

Matilda on myös ihailtavan monitasoinen, siitä saavat sekä lapset että aikuiset paljon irti ja monessa kohdassa lapset ja aikuiset nauravat samaan aikaan, mutta täysin eri asioille. Se, jos mikä on mielestäni oivan lapsille suunnatun hengentuotteen merkki, oli sitten kyse kirjasta, elokuvasta tai teatterista.

Lähdin teatterista täydellisen tunnekirjon läpikäyneenä, itkin, nauroin ja liikutuin, kuten vain teatterissa voi. Teatteri menee kyllä ihon alle erilailla kuin muu kulttuuri, ja olenkin iloinen, että teatterit saavat olla auki ja järjestää näytöksiä.

Musikaalin jälkeisenä päivänä, kun ei vielä huvittanut nousta uuteen päivään, kävin hakemassa kirjahyllystäni Matilda-kirjan, jonka olin suunnitellut lukevani ennen kuin näen musikaalin(mutta onneksi en ehtinyt) ja pötköttelin vielä kirjan parissa jokusen tunnin.

Sivumäärästään(244) huolimatta Matilda on varsin nopealukuinen kirja. Jälkikäteen olen iloinen, että näin ensin musikaalin ja luin sitten vasta kirjan, tarinat eroavat jonkin verran toisistaan ja musikaalin versio tarinasta miellytti itseäni enemmän. Mikä on harvinaista, sillä olen vannoutuneesti sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin siitä tehty elokuva. No, ehkä teatteri tekee tässä säännön vahvistavan poikkeuksen.
Jos ihan totta puhutaan, en ihan ymmärrä, mikä tekee Dahlin kirjasta klassikon. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä kirja varsinaisesti huono ollut. Odotin vain enemmän musikaalin perusteella.

Loppukaneettina totean, että menkää katsomaan Matilda Tampereen Työväen Teatteriin. Kirjan voitte jättää lukematta.

 

Kirjasyksy 2021

Julkaistu tekijä Tiina

Kun kustantajat alkoivat keväällä julkaista kesän ja syksyn katalogejaan ehdin jo ensin harmitella, ettei tänä vuonna löydy kuin muutama kiinnostava kirja. Sitten tajusin, että olen unohtanut monta kustantamoa, jotka eivät olleet vielä katalogiaan julkaisseet. Loppujen lopuksi se ”harmittavan vähän kiinnostavia kirjoja” päätyi tarkoittamaan 50 kiinnostavaa kirjaa… Että silleen. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Ajattelin listata elo-, syys- ja lokakuulta kultakin viisi itseäni kiinnostavaa kirjauutuutta, jos joku muukin löytäisi niistä itselleen luettavaa. Välihuomautuksena todettakoon, että pidin todella Siltalan katalogista, koska siinä oli pienet katkelmat/lukunäytteet kirjoista.

*Kirjojen kansikuvat ovat peräisin kustantamojen kuva/mediapankeista

Aloitetaan elokuusta:

Antti Tuisku – Menesty! (WSOY)

Ei ole salaisuus, että Pidän Antti Tuiskusta, ja self help -kirjoista. En tiedä, meneekö Menesty! varsinaisesti virallisesti self help -kategoriaan, mutta koska tapanani on käyttää tuota termiä varsin laveasti, laitan sen kyseiseen kategoriaan. Odotan mielenkiinnolla pääseväni lukemaan Tuiskun ajatuksia menestyksestä, sen saavuttamisesta ja itsetuntemuksen roolista siinä.

 

 

 

Julia Thuren – Kaikki kuluttamisesta (Gummerus)

Pidin Thurénin ensimmäisestä kirjasta Kaikki rahasta, ja luen hänen blogiaan sekä seuraan hänen instagram-tiliään. Pidän Thurénin tavasta puhua rahasta ja taloudesta, se on sopiva sekoitus rakenteita ja politiikkaa sekä yksilön näkökulmaa. Ainakin keväisten päivitystensä perusteella Thurén on itse varsin täynnä tätä kirjaansa ja sen kirjoitusprosessia ja välillä vakuuttunut, että se on häntä itseään lainaten ”täyttä paskea”.
En kuitenkaan usko tähän, vaan uskon, että sisältö on timanttista. Tykkään pohtia asioita paljon monesta eri näkökulmasta, historiaa, rakenteita ym. ja uskon että tämä kirja osuu siihen mieltymykseeni kuin nyrkki silmään.

 

J.M. Baarie – Peter Pan (Art House)

Minulla on viha-rakkaussuhde klassikoihin, kuten varmasti monella muullakin. Monet klassikot ovat ansainneet paikkansa ja joistakin mietin, että miten niitä on koskaan edes julkaistu. Toisaalta täytyy muistaa, että kirjat ovat aikansa lapsia, maailma näyttää nyt kovin erilaiselta kuin 100 tai 200 vuotta sitten.
Ainut kosketukseni Peter Paniin tähän mennessä on ollut Disneyn piirretty, joten odotan mielenkiinnolla, miten kirja eroaa piirretystä. Ja onhan tuo kirjan kansi aivan huikean hieno.

 

 

 

 

Antti Halme – Rokkikukkopilli (Atena)

Atenan katalogin mukaan Rokkikukkopilli on ”pakottamattoman hauska romaani miesten välisestä ystävyydestä, kateudesta ja unelmista, jotka toteutuvat toisin kuin luulee”. Vaikka esittelytekstissä puhutaan miesten välisestä ystävyydestä, uskon, että ystävyys on niin universaalia, että kirjan aiheisiin pystyy jokainen samaistumaan. Itse ainakin tunnistin itseni ja ystävyyssuhteitani kuvauksesta.

 

Susan Schwake, Charlotte Farmer – Nauti taiteesta joka päivä! (into)

Joo, virallisesti tämä on lasten kirja, mutta mitäs siitä. Alkuvuodesta, ollessani koronaevakossa lapsuudenkodissani, osallistuin paikallisen kansalaisopiston järjestämälle kahden viikonlopun mittaiselle piirustuskurssille. Innostuin piirtämisestä kurssilla ja huomasin, että sehän on ihan opittavissa oleva taito. Joten nyt olen kiinnostunut kaikista aihetta käsittelevistä kirjoista, vaikka ne olisivatkin lastenkirjoja.

 

 

 

Syyskuu:

Jakob Lind – Isoisän pistooli (Otava/Nemo)

Rakastan sukutarinoita ja nähtyäni Tytöt 1918-musikaalin Tampereen Työväenteatterissa syksyllä 2018, olen ollut suunnattoman kiinnostunut sisällissodasta. Isoisän pistooli kertoo miehestä, joka löytää isoäitinsä jäämistöstä pistoolin, johon on kaiverrettu 1918. Mies alkaa tutkia isoisäänsä ja menneisyys paljastuu pala kerrallaan. En malta odottaa, että saan tämän kirjan käsiini.

 

 

 

 

Helena Ruuska – Mary Gallen-Kallela: Olisit villiä villimpi (WSOY)

Olen muutaman viimeisen vuoden aikana kehittänyt mielenkiinnon Suomen kultakauden taiteeseen, ja sen ajan miestaiteilijoista on kirjoitettu satoja kirjoja, naistaiteilijoista vähemmän ja miestaitelijoiden kumppaneista, jotka tukivat ja mahdollistivat taiteen tekemisen, ei juuri ollenkaan. Tai ehkä en ole vain osannut etsiä oikeista paikoista. Ja täytyy tunnustaa, etten ihan hirveästi ole etsinytkään. Mutta nyt odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen tutustumaan Mary Gallen-Kallelaan paremmin.

 

 

Laura Friman – Tauko (Gummerus)

En enää oikein muista, miten ”löysin” Laura Frimanin, varmaankin instagramista, kun joku muu ensin sanonut Frimanin kirjoittaneen tai sanoneen jotain osuvaa. Sen jälkeen olen lukenut monen monta Frimanin kolumnia ja lehtijuttua (niiltä ei oikein voi välttyä, jos lukee esim Trendiä). Myös sen kohun synnyttäneen taide/taiteilijakolumnin.
Olen itsekin leikitellyt ajatuksella, että ihan virallisesti ja ehdottomasti olisi vuoden ostamatta uusia vaatteita. Toistaiseksi en ole toteuttanut ajatusta, mutta luen mielenkiinnolla Frimanin ajatuksia ja kokemuksia omasta lakkovuodestaan.

 

Anniina Nurmi – Rakastan ja vihaan vaatteita (S&S)

Vaate- ja muotiteollisuuden vastuullisuudesta on puhuttu niin paljon, että tuntuu, että yritysvastuusta ei puhuta missään muussa kontekstissa kuin vaateteollisuus. Mutta juteltuani työtoverin kanssa aiheesta, selvisi, että olen ilmeisesti jonkinlaisessa kuplassa asian suhteen, sillä hänen somessaan ei näy ollenkaan puhetta vaateteollisuuden vastuullisuudesta ja minusta tuntu, että oma someni on täynnä sitä.
Anniina Nurmella on laaja kokemus vaateteollisuudesta, joten hänellä on varmasti paljon sanottavaa vaateteollisuudesta ja sen vastuullisuudesta monelta eri kantilta.

 

 

 

Ina Mikkola – Valtakirjani (Into)

Tunnustan: Vaikka kaikki ja niiden äidit ovat lukeneet Mikkolan esikoisteoksen Runkkarin käsikirja, minä en ole sitä lukenut. Eli en tartu tähän kirjaan sen takia, että edellinen oli niin loistava ja nerokas(mitä se varmasti on, en epäile yhtään), vaan koska vakuutuin Mikkolan viime syksynä Ylellä luotsaamasta Tilipäivä-kokonaisuudesta.
Kirjan aiheena valta tuntuu valtavalta(heh heh), mutta jo kirjan esittelytekstissä muistutetaan, ettei valtaa ole vain rikkailla ja kuuluisilla, vaan meistä jokaisella. Kirja lupaa tarjota keinoja ravistella omaa ajattelua, kannustaa kapinaan ja pieniin sekä isoihin muutoksiin. Jään odottamaan mielenkiinnolla.

 

 

Lokakuu:

Björn Wahlroos – Barrikadeilta Pankkimaailmaan (Otava)

Björn Wahlroos on mielipiteitä jakava persoona, mutta itse olen aina pitänyt häntä mielenkiintoisena. Olenko kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä? En todellakaan. Mutta se ei tee hänestä yhtään vähempää kiinnostavaa henkilöä, ehkä jopa päinvastoin. Wahlroosin aikaisemmat kirjat ovat keskittyneet hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta Barrikadeilta pankkimaailmaan kertoo enemmän miehestä itsestään. Miten Björn Wahlroosista tuli Björn Wahlroos.

 

 

Per T. Olsson – Albert Bonnier ja hänen aikansa (WSOY)

Kuten aiemmin mainitsin, rakastan sukutarinoita ja on kiinnostavaa lukea (ja saada tietää), mistä kaikki on lähtenyt, miten kuuluisista suvuista on tullut kuuluisia sukuja. Kirja-alallahan Bonnier on aivan valtava konserni nykyisin, ja itsekin olen heidän asiakkaansa, kun tililtäni lähtee kuukausittain BookBeatin kuukausimaksu.

 

 

 

Tiina Torppa – Kylmä kutsuu (Gummerus)

Teen taas tunnustuksen: olen enemmänkin syksy- ja talvi-ihminen kuin kesäihminen. Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi kesästä, pidän vain syksystä ja talvesta jonkin verran enemmän. Katalogin mukaan Kylmä kutsuu tutkii ihmisen suhdetta talveen ja kylmyyteen ja kertoo, kuinka ankeana pidetystä vuodenajasta saa paljon irti. Kirjassa myös pohditaan, mitä ne ihmiset, joita kylmyys ei haittaa, tekevät toisin kuin muut.

 

 

Päivi Haanpää – Pysähdyskoe (Art House)

Pysähdyskoe kuulosti katalogin esittelytekstin perusteella mielenkiintoiselta pohdinnalta työstä, työelämästä ja niiden merkityksestä ihmisen elämässä. Ihmiset usein määrittelevät itsensä ja toisensa työn kautta, uusiin ihmisiin tutustuessa esitetään kysymys ’mitä teet työksesi’ ja jos tapaa tutun pitkästä aikaa, ensimmäisten kysymysten joukossa on ’mitä teet nykyään’.
Olen itsekin pohtinut, että kuka olen, jos en voi sanoa, että mitä teen työkseni ja kuka olen ihan vain omana itsenäni. Olen myös kiemurrellut kiusaantuneena, kun en ole voinut vastata, mitään työhön liittyvää.

 

 

Marjo-Riitta Antikainen, Erkki Tuomioja – Edelläkävijä (Tammi)

Ennen kuin luin Tammen syksyn katalogin, en muista koskaan kuulleenikaan Aino Malmbergista. Kirjan esittelytekstin perusteella hän oli edelläkävijä sekä Persoona, joka teki rohkeita ratkaisuja. Tarinat ”epäsovinnaisista” naisista, jotka ovat tehneet kuten ovat tahtoneet muiden mielipiteistä välittämättä. Malmberg oli ensimmäisiä suomalaisia naisyliopisto-opiskelijoita, yhdisti perheen ja palkkatyön, erosi ja jätti lapset isänsä kasvatettavaksi. Lisäksi hänen kansainväliset verkostonsa olivat suorataan hengästyttävän laajat. Vähemmästäkin sitä ihminen kiinnostuu.

 

 

 

Mitä kirjoja te odotatte ilmestyväksi nyt syksyllä?

 

Ollille.

Julkaistu tekijä Tiina

Olli täyttäisi tänään 31. Haluaisin lähettää Ollille hirveimmät vuoden aikana löytämäni synttäri-meemit, ensimmäisenä Ron Jeremyn keinumassa älästi purkupallolla. Koska niin me tehtiin. Vannoin aina, etten ikinä enää avaa Ollin lähettämiä kuvia, koska siitä seurasi vain noloja tilanteita, ja joka kerta avasin ne silti.

Olli oli yksi rakkaimmista ystävistäni. Olli oli elämää suurempi persoona, joka näkyi ja kuului. Jos Ollin kerran tapasi, muisti kyllä tavanneensa Ollin. Olli teki yleensä lähtemättömän vaikutuksen, positiivisen tai negatiivisen. Ollia ei koskaan varsinaisesti tarvinnut etsiä, riitti, kun vain seurasi raikuvaa naurua.

Olli kuoli tammikuussa liikenneonnettomuudessa, ja ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli oli muisto vuoden takaa, kun olin käymässä Ollin asuinpaikkakunnalla, ja Olli tuli hakemaan minua paikalliselta messukeskukselta. Kiersimme messukeskusta, Olli autolla ja minä kävellen, puhuen samalla puhelimessa ja yrittäen selvittää, missä toinen oli ja miten löytäisimme toisemme. Viimein näimme toisemme, ja viimeinen asia, jonka Olli minulle puhelimessa sanoi, oli ”Nyt näkyy joku kolmekymppisen näköinen vanha haaska”. Istuin autoon, ja vastasin ”Aina kumminkin nuorempi kuin sinä”. ”Touché” kuului Ollin vastaus. Helmikuun kahdeksantena päivänä minusta tuli vanhempi kuin Olli sai elää.

Vaikka Ollin kuolemasta on jo melkein kolme kuukautta, ei se ole tuntunut todelliselta vielä ollenkaan. Enkä toisaalta ole tuntenut varsinaista suruakaan, tai ainakaan sellaista surua, kuin odotin. Ensimmäiset päivät ja viikot tunne oli ennen kaikkea absurdi ja epätodellinen. Odotin sitä hetkeä, kun Olli soittaisi ja nauraisi äänekästä nauruaan ja kertoisi kaiken olleen vain vitsi. Tällä hetkellä Ollin kuolema vain on. En ole tuntenut sitä surua, jonka odotin tulevan, ja odotan vieläkin, mutta nyt tilanne vain on. Ehkä ”oikea” suru tulee kesällä, kun Ollin uurna lasketaan ja muistotilaisuus pidetään koronarajoitusten toivottavasti höllentyessä. Nyt kaikki on tauolla, kun kuolemaan liittyviä rituaaleja ja tapoja ei voi käydä läpi tavallisessa järjestyksessä ja tahdissa.

Tutustuin Olliin lukion toisella luokalla, olimme samassa opiskelijaryhmässä, joka matkasi Saksaan viikon mittaiselle retkelle tutustumaan lukiomme yhteistyökoulun elämään ja sieltä matkasi ryhmä opiskelijoita Suomeen vastaavasti viikoksi. Löysimme toisistamme välittömästi hengenheimolaiset. Vasta nyt olen muistanut, että vaikka tutustuimme vasta lukiossa, Olli oli yläasteella yksi tanssipareistani niillä kovin kiusallisilla tanssitunneilla, joita oli ilmeisesti pakko olla kerran vuodessa liikuntatunneilla. Ja Olli oli todella hyvä tanssija.

Olli oli ihminen, jonka mielestä kaikelle voi nauraa ja kaikesta voi vitsailla. Ja se oli ehdottomasti yksi lempiasioistani Ollissa. Oli äärimmäisen ihanaa, että oli olemassa ihminen, jolle voi vitsailla kauheimmistakin asioista, eikä toinen koskaan jäänyt sanattomaksi, vaan vastasi vähintään yhtä pahalla herjalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Ollin kanssa olisi voinut käydä vakavamielisempiäkin keskusteluja, päinvastoin. Enää ei ole Ollia sanomassa ”älä ole noin nyrryynen, se ei sovi sulle”, kun meinaan vaipua liikaa synkkyyteen ja vakavuuteen.

Olli oli taiteellinen, ja olenkin onnellinen, että minulla on kunnia omistaa Ollin tekemää grafiikkaa. Ollin tekemä, Lähtölaituri-niminen teos on yksi lempiasioistani kodissani, ja se tulee olemaan aina kunniapaikalla. Ja varmasti tulen aina ajattelemaan Ollia katsoessani sitä. Minulla ei ole yhteiskuvia Ollin kanssa, mutta olen onnellinen, että minulla on tuo Ollin tekemä taulu. Se tuntuu nyt erityisen arvokkaalta.

Olli ei ollut, miten sen nyt sanoisi, parisuhdeorientoitunut. Olin kuitenkin aina varma, että vielä tulee ihminen, joka vie tuolta jalat alta, ja lähes odotin sitä. En koskaan sanonut tätä Ollille itselleen, koska se olisi ollut turhaa, ja mielestäni ei ole tarpeellista kertoa kenellekään, miten visioi toisen elämän menevän. Olli oli myös ystävistäni ainut, josta minulla on ollut tällainen tunne, enkä tiedä miksi.

Hyvää syntymäpäivää Olli, sinne jonnekin. Vaikka et edes uskonut tai kuulunut kirkkoon, enkä minäkään usko. Mutta tällä hetkellä ajatus siitä, että olet jossain vastaanottamassa ääneen lausumattomat syntymäpäiväonnittelut, lohduttaa.

2021

Julkaistu tekijä Tiina

Hetken mietin, kannattaako edes listata mitään toiveita ja tavoitteita uudelle vuodelle edellisen ollessa yhtä pyörremyrskyä pyörremyrskyn jälkeen. 2020 todisti, että mitä tahansa voi todella tapahtua. Eikä vuosi 2021 alkanut hyvissä merkeissä yhden parhaista ystävistäni kuollessa liikenneonnettomuudessa heti vuoden alkajaisiksi.

Mikään vuosi sitten miettimistäni asioista ei tainnut toteutua. Lähimmäksi taisin päästä lukutavoitettani, kun viime vuoden aikana luin tai kuuntelin 46 kirjaa.
Päätin kuitenkin rohkaista mieleni ja kirjata toiveita ja tavoitteita myös vuodelle 2021, koska yrittänyttä ei laiteta (Niin, laiteta minne? Sanonta, jota en ymmärrä).

Edelleen pidän tavoitteenani lukea tai kuunnella 52 kirjaa vuoden aikana. Viime vuonna jäin hiukan tuosta tavoitteesta, joten pidän 52 kirjaa hyvinkin realistisena tavoitteena. Tarkoitukseni on valmistua keväällä, joten loppuvuonna on sitten aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita en ole voinut lukea opiskelujen aikana. Minulla on ollut henkinen lukko vapaa-ajalla lukemisessa, en ole pystynyt lukemaan, koska koko ajan on ollut tunne, että pitäisi lukea kouluun ja opiskeluun liittyviä kirjoja kaunokirjallisuuden sijaan. Jospa opintojen loppuunsaattaminen aukaisisi tuon lukon.

Sattuneesta syystä viime vuonna aika läheisten ja ystävien kanssa oli kortilla. Tänä vuonna tahdonkin erityisesti panostaa ajan viettoon ja yhteydenpitoon läheisten ja ystävien kanssa. Tuoksuvatukka, Neiti A ja Pampale varokoon, tädillä on halipula. Eikä sisaruksetkaan ole turvassa. Kavereista puhumattakaan. Teitä on varoitettu.

Tästäkin kirjoitin jo vuosi sitten, mutta haluaisin saada luotua säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen rytmin ja rutiinin. Yleensä alan kirjoittaa päiväkirjaa voidessani henkisesti huonosti, kirjoittaminen on hyvä tapa sanoittaa ja siten käsitellä ahdistusta. Olen kuitenkin aina tuhonnut nuo päiväkirjat heti, kun olo on helpottanut ja tasaantunut. En ole halunnut muistella, kuinka paha olla sitä onkaan joskus ollut. Mutta joskus ajattelen, että voisi olla kiva voida palata niihin ihan tavallisiin tunnelmiin ja ajatuksiin.

Kävin vuoden viimeisenä päivä leikkauttamassa hiuksistani kymmenisen senttiä pois huonokuntoisten latvojen muodossa. Jäljelle jäi silti itseäni lainaten ”saatanallinen työmaa”, mutta olkoon näin toistaiseksi. Tänä vuonna voisin opetella tekemään hiuksilleni edes jotain. Taitoni hiustenlaitossa ovat parhaimmillaankin alkeelliset. Voisi parantaa sietokykyä, jos osaisi muutakin kuin perusponnarin ja valkkinutturan.

Haluaisin päästä muuttamaan kivaan asuntoon tänä vuonna. Nykyisestä asunnostani ei ole näiden 3,5 vuoden aikana muodostunut Kotia, ja muutenkin aikani on tullut kyseisessä asunnossa täyteen. Ideaalia olisi, jos uusi asunto löytyisi aika välillä toukokuu-heinäkuu, koska kesällä on keskimäärin kivempaa muuttaa kuin talvella.
Poikkeusvuosi vain korosti kuinka tärkeä asia asunto, joka tuntuu kodilta ja jossa on hyvä olla, todella on.

Haluaisin opetella tänä vuonna uusia taitoja, isoja tai pieniä. Neulomaan sukkia pyöröpuikoilla, kirjoneuleita, piirtämään, koristelemaan mielettömiä pikkuleipiä. Olen keskimäärin varsin huono opettelemaan uusia asioita, hermoni kärähtävät välittömästi, jos en ohjeen lukemisen tai katsomisen jälkeen välittömästi saa aikaan täydellistä jälkeä. Tämän takia jätän monesti kiinnostavia asioita kokeilematta ja tekemättä. Kymmenisen vuotta olen haaveillut kirjoneuleista, mutta en ole uskaltanut kokeilla, jos ei tulekaan täydellistä.

Toivoisin myös tänä vuonna löytäväni rohkeuden ottaa konkreettisia askeleita unelmieni toteuttamista kohti. Sitä, mitä ne ovat, en vielä tiedä. Ne askeleet siis. Unelmat ovat kyllä selvillä. Monia asia riippuu vielä monesta muusta asiasta, täytyy ensin odottaa ja katsoa, miten hommat lähtevät rullaamaan.

Kuten vuosi sitten, myös tänä vuonna haluan kirjoittaa enemmän. Sanat ja kirjoittaminen ovat minulle ehkä kaikkein rakkain harrastus, joten tänä vuonna haluan erityisesti panostaa niihin. Kirjoittaa, enkä vain suunnitella ja haaveilla kirjoittamisesta. Toistaiseksi alku ei ole vahva, tämän kirjoituksen piti ilmestyä jo heti vuoden vaihteessa. Noh, tuli pari muuttujaa.

Tällaisilla suunnitelmilla vuoteen 2021, vuoden päästä selviää, kuinka hyvin onnistun suunnitelmissani.

Kummipojan 1-vuotispeitto

Julkaistu tekijä Tiina

Täytyy nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Mokasin kummipojan 1-vuotispeiton kanssa. Synttärit olivat jo helmikuussa, mutta peitto valmistui vasta heinäkuussa. Onneksi 1-vuotiaana ei vielä muodostu pysyviä muistoja, joten Pampale ei ole pysyvästi traumatisoitunut tai loppuelämä pilalla, kun kummitäti ei saanut peittoa ajoissa valmiiksi ja hän joutui viettämään ensimmäiset synttärit ilman lahjaa kummitädiltä.

Olisi ehkä ollut mahdollista saada peitto ajoissa valmiiksi, mutta alkuvuoden burniksen myllerryksessä epätasaisuus langan laadussa eri värien välillä poltti käämit siinä määrin, että peitto oli hyljättynä kassissaan useamman kuukauden. Nyt heinäkuussa olin vihdoin leppynyt ja urakoin peiton loppuun, eikä siinä sitten enää montaa päivää mennytkään. Oli oikeastaan vallan mukavaa neulottavaa.

Peitto on neulottu Novitan 7 Veljestä -langasta 3,25mm puikoilla. 7 Veljestä on mielestäni oikein oivaa peittolankaa, mutta hiukan minua harmittaa epätasaisuus langan laadussa eri värien välillä. Tässäkin peitossa yksi väri oli selkeästi ohuempaa, pehmeämpää ja löperömpää kuin muut värit, ja sen huomasi heti, kun lankaa otti kerältä sekä neuloessa ero oli hyvin selvä.

Jännästi kuvassa ei näy kahden ensimmäisen vihreän kontrasti ollenkaan, ja viimeinen raita ei heijastele vihreää ollenkaan niin hyvin kuin luonnossa. Ensimmäinen ja viimeinen raita ovat siis samaa sinivihreää, mutta sinisen kanssa se asettuu kuvassa paljon paremmin kuin vihreän, vaikka niin se tekee luonnossakin vaikkakaan ei noin selkeästi.

Peitto on kooltaan noin 120×80 cm ja se painaa 605 grammaa. Ihan mukavan kokoinen taaperolle siis. Uskallan luvata, että kunhan Pampale oppii lekottelun jalon taidon, tämän peiton alla on hyvä makoilla ja ottaa tupluureja.

 

Koronteenipeitto

Julkaistu tekijä Tiina

Ai mitäkö tein koronteenin aikana? Virkkasin peiton.

Aloitin peiton pian sen jälkeen, kun Covid-19 rysähti kunnolla päälle ja poikkeusolot olivat alkaneet. Mielen myllertäessä ja täyttyessä ahdistuksesta, huolesta ja epätietoisuudesta kaipasin jotain tuttua, turvallista ja yksinkertaista tekemistä käsille.

Minulla oli kyllä suuret suunnitelmat, kuinka tekisin sitä, tätä ja tuota, kaikki megalomaaniset projektit, jotka olivat kummitelleet mielen perukoilla jo pitkään. Todellisuudessa en saanut tehtyä yhtään mitään, paitsi tuijotettua ahdistuneena telkkaria ja tyhjennettyä digiboksia sinne kertyneistä ohjelmista. Toisaalta lepo tuli myös tarpeeseen, olin alkuvuodesta aivan poikki, suoraan sanottuna palanut aivan loppuun.

Peiton virkkaamisen monotonisuus oli täydellistä lepoa mielelle antaen sille mahdollisuuden palautumiseen sukanneulomisenkin ollessa liian monimutkaista ja vaativaa.

Peitto on virkattu Novitan 7 Veljestä -langasta, kaivauduin varastoihini keskellä yötä heitellen kasaan kaikki vähänkään yhteensopivan väriset kerät. Sen jälkeen meinasi iskeä kriisi, kun en löytänyt ainoaa sopivan kokoista virkkuukoukkuani (sittemmin olen viisastuneena ostanut kaksi lisää). Joskus kahden jälkeen yöllä löysin koukun mitä epätodennäköisimmästä paikasta: penaalista, jossa säilytän virkkuukoukkujani.

Peitto on kooltaan noin 200×145 cm, ja se painaa 2906 grammaa. Se on siis mukavan painava, jolloin sen alla on kiva köllötellä. Pidän painavista peitoista, ja talvisin nukunkin valtavan peittokasan alla.

Peitossa on kaikkiaan 19 eri väriä, eniten peruskeltaista, jota minulla oli kolme kerää. Muita värejä olikin sitten kerä tai kaksi. Jos en vallan erehdy, niin mitkään värit eivät ole kahta kertaa vierekkäin, minkä toteuttaminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa. Aivan peiton lopussa taisin vaihtaa parin värin paikkaa, ettei mikään väripari toistuisi, kun en halunnut ottaa peittoon uutta väriä enkä aloittaa enää uutta kerää.
Vanhimmat peiton langoista ovat jo yli vuosikymmenen takaa ja kerien välillä oli kyllä valtavasti laatueroja. Joidenkin kerien lanka oli huomattavasti ohuempaa kuin muiden ja joissain lanka oli niin pehmeää ja löperöä, että ryhdikkäästä virkkuusta saattoi vain unelmoida.

Olen jotenkin syvästi mieltynyt tällaisiin isoihin aivottomiin projekteihin, joissa saa vain virkata tai neuloa menemään, eikä tarvitse miettiä ja laskea, että koska tapahtuu ja mitä. Tällaisissa projekteissa saa vain antaa käsien tehdä juttuaan ja mielen virrata vapaasti. Monet ongelmat ovat ratkenneet ja uudet ideat syntyneet tällaisten projektien äärellä. Seuraavat ovat jo suunniteltuina, ei tarvitse kuin luoda silmukat ja antaa mennä.

Koronteenin jälkeen

Julkaistu tekijä Tiina

Huhtikuussa kirjoitinkin, millaisia asioita mielessäni on liikkunut näin poikkeusolojen aikoina. Tämän postauksen ajattelin omistaa asioille, joita toivon tapahtuvan ja suunnittelin tekeväni nyt, kun rajoituksia on alettu pikkuhiljaa purkamaan ja lieventämään. Kukaan ei voi kuitenkaan varmasti tietää, miten tilanne tulee elämään ja millaisia kierrepalloja tässä on vielä tulossa. Ja kun syksylle on ennustettu toista aaltoa, joka olisi pahempi kuin tämä ensimmäinen eikä rokotteen valmistumisesta ole tarkkaa tietoa, niin voi olla, että tässä postauksessa listaamani asiat toteutuvat vasta ensivuoden puolella. Jotain voi tietenkin olla mahdollista tehdä jo tänä kesänä, ja se tekisi kyllä hyvää sielulle ja mielenterveydelle. Mutta tietenkään en voi myöskään tietää, milloin itsestäni tuntuu, että voi hyvillä mielin mennä paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä lähekkäin, vaikka se olisikin jo sallittua ja luvallista.

Ihan ensimmäisenä aion tavata Kaikki läheiseni ja halata heidät ruttuun. Tädin muruista Neiti A ja Pampale onneksi eivät vastustele, mutta Tuoksuvatukka ei todennäköisesti arvosta. Tough luck. Ja olkoon sitten kuinka noloa tahansa, niin kyllä on tullut tässä koronteenin aikana äitiä ikävä.

Lähden retkelle Helsinkiin, ja käyn ainakin Ateneumissa katsomassa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä, joka on ehdottomasti kaikkien aikojen lempimaalaukseni. Aion myös tuolla retkellä treffata parhaan kaverin ja halata hänetkin ruttuun. Puhelin on oiva keksintö, mutta ei se millään korvaa fyysistä läsnäoloa.

Haluan uimaan luonnonvesiin. Vesi on minulle tärkeä elementti, ja nautin siitä aivan valtavasti. Oli kyseessä sitten järvi, uima-allas, kylpyamme tai vain suihku, niin vedessä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Ironisesti kyllä kärsin myös ihan karmeasta merisairaudesta, niin pahasta, etten pysty edes olemaan pitkiä aikoja Tampereen Sokoksen katutasossa, koska lattia viettää Hämeenkadulta alaspäin ja siitä tulee paha olo. Ei tarvitse haaveilla veneilystä, puklaamiseksi se menisi kumminkin.

Luonnonvesien lisäksi kaipaan uimahallia, yksi tämän vuoden tavoitteistani oli alkaa uida taas säännöllisesti, koska se on yksi lempiliikuntamuodoistani. Nyt en tiedä, koska uimahallit ja maauimalat avataan, saatika koska koen oloni sellaiseksi, että tahdon mennä uimaan, ilman, että uimahalli tuntuu potentiaaliselta viruslingolta.

Minun on suunnaton ikävä kirjastoja ja kahviloita. Sisäinen CarrieBradshaw’ni rakastaa suunnattomasti kirjastossa ja kahvilassa läppärin kanssa istumista ja kirjoittamista samalla virvokkeita nauttien. Yhtenä kesänä istuin niin paljon Sokoksen kahvilassa tekemässä koulujuttuja ja nauttimassa ilmastoinnista, että minun ei enää tarvinnut sanallisesti tilata myyjiltä jäätelöä, kun he jo muistivat mitä tahdon. Ohohups. Kohtahan kirjastot jo aukeavat ja ravintolatkin jossain määrin, mutta itse en tule ainakaan toistaiseksi käymään missään, sillä pidän niitä toistaiseksi ainakin potentiaalisina viruslinkoina, etten koe mukavaksi käydä niin kirjastoissa kuin kahviloissakaan. Ainakaan oleilemassa, kirjaston varausten noutaminen on asia erikseen, se ei juuri eroa kaupassakäymisestä.

Voi vitsit, miten odotankaan sitä hetkeä, kun herne- ja marjakojut ilmestyvät taas katukuvaan. Tai no, kenen katukuvaan ilmestyvät ja kenen ei, itse en ole käynyt keskustassa viimeisen kahden kuukauden aikana kuin ihan pari kertaa ja nekin pakon edessä. Mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin (kun eivät nekään takerru meihin, buahahhahhaa. Old school -vitsit kunniaan). Minulle kesän ykkösherkku on herneet, mansikasta en niin välitä, mutta yhdestä kojusta Tampereen keskustassa saa metsämustikoita! Hiiteen kaikki miltäänmaistumattomat pensasmustikat, metsämustikoita niiden olla pitää.

Kaipaan lisäksi jumppaan! Ja kun puhun jumpasta, tarkoitan käytännössä kaikkea salilla käymistä (okei ehkä enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin peruspainojen kanssa kikkailua). Salikäyntini harvenivat jo ennen poikkeusolojen alkamista, olin niin poikki töiden ja koulun myötä, että elämä oli mennyt pelkäksi selviytymiseksi. Poikkeusolojen alettua salille meneminen ei tuntunut hyvältä idealta eikä se tunnu oikein vieläkään. Olenkin pohtinut salijäsenyyteni irtisanomista, koska ei ole järkevää maksaa kuukausittain jostain, mitä ei käytä. Ja sinne pääsee aina takaisin.

Mutta ennen kaikkea kaipaan sellaista vapauden ja turvallisuuden tunnetta, jonka tämä pandemia on osittain vienyt. Vapautta tulla ja mennä, kuten itse tahtoo ja parhaalta tuntuu. Sitä, että Helsingin museot eivät tunnu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin Australia tai New York. Sellaista turvallisuutta, että jokainen kanssaihminen ja oven kahva ei ole potentiaalinen uhka, eikä bussissa viereen istuva ihminen aiheuta ahdistusta.

Mitä sinä kaipaat elämästä ennen poikkeusoloja?